Muutama ajatus

Pientä toipumista ilmassa. Tai no, olen ainakin jossain määrin toimintakykyinen. Kertaus on opintojen äiti, joten toistetaan vielä kerran. Mikään ei mene kuten on ajatellut ja suunnitellut. Ja sitten kun luulee oppineensa jotain, on seuraava kerta ja huominen taas täysin toista maata. Tämä on vaikeata. Vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se, että on vakavasti sairas. Vaan se, että saisi oman päänsä mukaan tähän touhuun. Ja touhulla tarkoitan oireita ja olotilan vaihtelua.

Kokonaisuudessaan rintasyövän hoito on varsin lyhyt. Kuusi hoitokertaa kolmen viikon välein tekee 18 viikkoa. Jos aloittaa hoidot lokakuun lopussa, niin viimeinen hoitokerta olisi seuraavan vuoden helmikuussa. Nelisen kuukautta. Yksi kvarttaali. Siirtynyt pois rahoitusalalta aikoja sitten ja edelleen elää kvarttaalitaloudessa… Tragikoomista. No toki tuon jälkeen tulee muutama viikko sädehoitoa ja sitten seuraavat viisi vuotta tablettia. Mutta kyllähän se niin on, että kun puhutaan syöpähoidosta, niin tarkoitetaan nimenomaan sytostaatteja ja sitä kaikkea, mitä siitä hoidosta seuraa.

Minun on todella vaikeata hyväksyä sitä, että hoidosta tulee juuri minulle niin kovia oireita. Olen täysin poissa pelistä. Sitten olo alkaa taas parantua, teen suunnitelmat ja alan hommiin. Joskus onnistuu ja joskus ei. Sitten kun on se yksi todella hyvän olon päivä, unohtaa kaiken muun ja ihmettelee, että mikä tässä nyt niin vaikeata on. Kunnes taas makaa täysin voipuneena sohvalla. Ja kiroilee. Miten pää voisikaan pysyä mukana ja sopeutua olotilaan, kun se muuttuu koko laidasta toiseen. Eli mihin tässä pitäisi sopeutua? Vaikea olla, kun sitä olotilaa, jossa ajattelin eleväni hoitojen ajan, ei ole olemassa. Joten kai tässä sitten on keksittävä oma ajatusmaailma totaaliselle sekasotkulle.

Myönnän kyllä, että kipuilu hieman rasittaa. Minusta kipu ei jalosta ihmistä. Haasteena on myös se, että vaikka makaisi kuinka koko ajan ja lepäisi, se ei estä huonojen päivien tulemista. Tai lievennä vaikutusta. Ja hommailu hyvän fiiliksen voimin ei myöskään pahenna tulevia huonoja päiviä. Voin rehellisesti sanoa, mitä yleensä sanotaan mielenkiintoisesta työstä: “Mä en koskaan tiedä, mitä päivä tuo tulessaan ja sehän tässä niin mielenkiintoista onkin!”.

Alan siis kuitenkin toipua siitä pikku kuumeesta ja sen mukaisesta olosta. Olen edelleen väsynyt eli en tullutkaan niin hyvinvoivaksi kuin viimeksi. Saa nähdä, paraneeko olo kun kolmas hoidon jälkeinen viikko alkaa lähestyä. Pieni yllätys on ollut nämä sormenpäät. Aivan kuin olisin polttanut sormenpääni. Epäilen, että tämä tarkoittaa sitä, että saan seuraavalla hoitokerralla ne kylmähanskat. Mutta elämä on kyllä hieman hankalaa, kun ei oikein pysty kunnolla tarttumaan mihinkään tai tekemään muutakaan käsillä. Voisi olettaa, että kun väsyttää, niin edes sitten nukahtaisi. No ei nyt sentään liioitella! Sehän olisi liian ennalta-arvattavaa. Siispä kello on jo kolme yöllä ja minä valvon. Edelleen. Selvää kuitenkin on, että jos on valvonut puoli yötä, niin ei siitä millään saa hyvällä tavalla pirteätä ihmistä aikaiseksi seuraavan päivän hommiin.

Eihän tässä muu auta kuin tehdä taas suunnitelmat seuraavalle päivälle. Ja aamulla katsoa ja kuulostella, miltä tuntuu ja minkälainen päivä voisi olla tulossa. Ja sitten joko olla tyytyväinen tai kiroilla. Miten vaan. Mieli askartelee jo hieman myös muuton jälkeisessä elämässä. Jotenkin se ei ehkä ole ihan realistinen kuva. Siinä nimittäin paikat ovat kunnossa ja puuttuvat vaatekaapit ja ovet tilattu ja asennettu… Tai sitten se pohdinta liittyy siihen, että koira, onneksi, on ollut muuttoviikon ajan hoidossa ja palaa taas kotiin.

Muutto siis lähestyy ja vielä olisi aika paljon tekemistä. Hieman pelottaa, että väsymys / kipuilu / muut oireet tulee niin vahvaksi, että olen taas sohvan pohjalla. Pitää ehkä varuiksi sanoa muuttomiehille, että ensin muutetaan sohva. Voin siinä sitten makailla ja huudella ohjeita.