keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Kyllästyttää

Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Se hoitojen loppuminen.

En ole ihan varma, kumpaa kyllästyttää enemmän.

Elämä on jotenkin sujahtanut sittenkin omiin uomiinsa, varsinkin näiden viimeisten hoitojen välillä. Olen antanut lopultakin periksi sille tolkuttomalle väsymykselle sekä jatkuvalle lievälle pahoinvoinnille ja olen oikeastaan vain levännyt. Olen jopa luopunut koiran ulkoiluttamisesta. Vaikka siitä niin vaahtosin ja sitä odotin. Ei vaan jaksa. Olen tehnyt muutamia aamulenkkejä, tosin niistäkin kyllä alkaa olla jo aikaa. Se on kuitenkin vain sen 20 – 30 minuuttia. Mutta kyllä senkin jälkeen tuntuu. Pidemmät päiväkävelyt on nyt sitten toistaiseksi jäissä. Kun lapset oli pieniä, niille hankittiin aina lapsenvahtia. Nyt meillä on hankittuna koiranulkoiluttaja. Ja tämä on totta.

Päivän aloitan pienellä työnteolla. Tai no sitten kun olen ensin hitaasti noussut, ottanut kilpirauhaslääkkeen, levännyt hieman, laittanut tokkurassa aamupalan ja juonut sen pakolliset kaksi kuppia kahvia. Niin, siis sähköpostia ja muita kirjalisia juttuja. On kyllä ollut myyntejäkin eli tässä muutamaan otteeseen tehnyt aamupäivän aikana varasto-posti-kierroksen. Sitten saan jotenkin päivän menemään haahuilussa ja koiraa rapsutellessa. Yleensä kolmen aikaan tulee noutaja ja on päiväunien aika. Olen kyllä yrittänyt sinnitellä ilman nokosia ihan sillä, että saisin paremmin nukuttua yöllä. Ei ole oikein onnistunut. Tai jos onkin, niin yöunia se ei paranna.

Yöllä heräilen muutamia kertoja. Heräämisen aiheuttaa yleensä joko vessahätä tai sitten se kuumotuskohtaus. Tulee todella kuumottavan kuuma ja hiki. Kestää sen vähän aikaa ja sitten alkaakin armoton palelu Kultaista keskitietä ei tunnu olevan. Kuumotuskohtauksia tulee siis muutenkin, ei vain öisin. Pitäisi varmaan pitää jonkin aikaa kirjaa, että näkisi tuleeko tasaisin väliajoin vai täysin satunnaisesti. Pahemmat poinvointikohtaukset tulee ja menee. Tulee aaltoina, mutta ei ole jatkuvaa. Tosin lääkkeitä tuohon pahoinvointiin joudun kyllä ottamaan enemmän. Itse asiassa toinen alkaa jo loppua. Pitänee ottaa yhteyttä Meilahteen. Jalkojen puutuminen on hieman laantunut. Alkaisikohan hellittää, kun se oli kuitenkin sivuoire siitä kolmen ensimmäisen sytostaattihoidon lääkeaineesta.

Mutta on tämä uupumus aivan käsittämätöntä. Se on kuin olisi yhdistettynä flunssan jälkitila ja maratonin jälkeinen lihasväsymys. Joskus jo seisomaan nouseminen saa jalat tutisemaan. Eikä näköjään paljoa tarvitse tehdä, kun se on lihaksille jo suoritus. Päätellen ihan vain siitä, että paikat todellakin on koko ajan hieman maitohapoilla.

Nyt oikeastaan vain jännitän sitä, että lähteekö tämä sänki päästä kokonaan vai ei. Epäilen, että lähtee. Hiuksia (juu, hiuksia! Sänki on kasvoi sen verran, että ei enää sojottanut pystyssä, vaan meni päätä myöten) lähtee kun vain vähän ottaa kiinni. Aivan kuten silloin alussakin. Ja hoitajahan kyllä sanoi, että kulmat ja silmäripset lähtevät  sitten yleensä cef-hoidon aikana. Miksei sitten loput hiuksetkin. Ei ole vielä ainakaan silminnähden lähteneet, mutta odotellaan nyt.

Tällainen elämä on aika tylsää. Vaikka onkin kipeä ja väsynyt ja aika menee lepäämiseen, niin päivässä on aika monta tuntia tapettavana. Kyllähän sitä mieluummin tekisi jotain muuta kuin makaisi ja haahuilisi ympäriinsä. Eihän tämä hoitoaika ole kovin pitkä. Mutta aika äkkiä näköjään tottuu vallitsevaan olotilaan ja omaksuu sen annetuksi tästä eteenpäin. Tällä hetkellä on todella vaikea kuvitella aikaa, että jaksaisin kävellä reippaan päiväkävelyn saati sitten juosta lenkkiä. Edes sitä vitosta. Nyt hieman ihmetyttää, että mikä ihmeen häiriötilanne on saanut haaveilemaan vielä yhdestä maratonista.

Kotonakin olisi vielä muutama projekti tehtävänä enkä oikein näe, miten ne muka pystyisin hoitamaan. Kun nyt ei jaksa, ei oikein näe sitä mahdollisuutta, että joskus vielä jaksaisi. Hieman stressaa pääkoppaa nuo tekemättömät hommat.  Samaa ajatteluvikaa tuntuu olevan myös näiden hiusten suhteen. Minusta on vaikea uskoa, että ne koskaan enää kasvaisivat takaisin. Vaikka tässä on jo todistettu, että ne kasvavat. Mutta silti oma identiteetti on alkanut muodostua hiuksettomuuden ympärille. Jossain vaiheessa satunnaisesti tuli mieleen se peruukin käyttö. Ei enää. Nyt enemmänkin harmittaa siihen yhteen kappaleeseen laitetut eurot. Sillä rahalla olisi saanut monta kiva pipoa. Nyt tässä odottelen josko kauppoihin alkaisi vähitellen tulla niitä kevyempiä kesäpipoja ja hattuja.

Harvinaista herkua; suoritettu kotiprojekti ja valaisimet katossa!

Tänään on erityinen päivä. Olen menossa ulos talosta. Pitää käydä kaupassa. Toki Mies hoitaisi, mutta kun vallitseva pään olotila on lievä harmitus tästä toimintakyvyttömyydestä, niin on kyllä pakko tehdä edes niitä normaaleja asioita. Ja ellei muuta syytä, niin pysyy ainakin jollain tavalla yhteiskuntakelpoisena.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Hoito 5 / 6

Kohta viedään viimeistä. Jeeeee…. Luonnossa kuultuna tuo riemuhuuto on sitten sellainen vaivalloisen hiljainen ja loppua kohti hiipuva. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jo hoidon aikan tuli “outo” olo.  Ja pahoinvointi alkoi oikeastaan aika välittömästi hoitopäivänä. Näin se menee, mihinkään ei ole luottamista.


Tällä kertaa olen sitten saanut oman osani pahoinvoinnista sivuoireena. Nyt on kaikki pahoinvointiin määrätyt lääkkeet, 3 kpl, käytössä. Olen väsynyt ja palelen. Mutta yksi asia on ja pysyy. Kortisoni tekee tehtävänsä aamuherätyksen suhteen. Klo 4.16 oli ihan hyvä aika alkaa ihmetellä tulevaa päivää. Pyörin sitkeästi sängyssä puoli kuuteen, luovutin ja nousin lukemaan Hesaria. Yritin sitten torkkuilla, mutta melko huonolla menestyksellä. Seuraava päivä oli siis täyttä kökköilyä. Koska muuhun se kortisonikuuri ei näytä enää vaikuttavan. Ei mitään piristävää vaikutusta.

Sen verran tsemppasin, että tein koiran kanssa pitkä kävelyn ulkona. Kun se raitis ilma kuulemma tekee hyvää. Pitkä lenkki on suhteellinen käsitys. Ajallisesti ehkä pitkä, matkassa ei niinkään. Meno ei päätä huimaa, koira alkaa olla ehkä hieman kärsimätön minun kävelytyksillä. Odotan ensi viikkoa, kun ulkoiluttaja on taas maisemissa. Raitis ilma tuntuu hyvältä, fyysinen liikkuminen ei. En tapahtumahetkellä osannut arvioida kumman vaikutus on suurempi, että jäänkö ulkoilusta plussan vai miinuksen puolelle. Näin seuraavan päivänä tuntuu siltä, että pakkaselle meni.

Kuumotuskohtauksia tulee nyt useammin ja ne kestävät pidempään. Ja ne ovat jotenkin tuskaisia. Kasvoissa tuntuu todella hehkuvalta ja kroppaan tulee pieni hiki. Yleensä kohtaus tuo myös vessahädän ja jos sen jättää  huomioimatta seuraavan kohtauksen aikana on todellakin syytä kiirehtiä. Vastapainona muun ajan paleltaa ja enemmän kuin ennen. Hieman tuskaista. Tänään pitäisi liikkua talon ulkopuolelle ja aina ongelmaksi tulee vaatteiden valinta. Mitä laittaa päälle, jotta ei palele, mutta voi helposti riisua ylimääräisiä pois kuumotuksen iskiessä päälle. Sitäpä voin tässä miettiä tuolla vaatehuoneessa, kun pää ei toimi mutenkaan kunnolla. Ylipäätään seurauksena on kaikesta vain erittäin intensiivistä sohvallamakaamista.

Näkymä sohvalla makaillessa...

Yllättävää kyllä itse hoidossa oli taas mukavaa. Tilanteen huomioon ottaen täytyy tuolla terveydenhoidon puolella joidenkin asioiden olla kohdallaan kun todella sairaat ihmiset ovat hoidossa iloisia ja hyväntuulisia ja potilaat juttelevat ja naureskelevat keskenään. Tällä kertaa oli hoitotovereina kaksi minua iäkkäämpää naista. Kummatkin uusintahoidoissa. Toisella oli uusiutunut kymmenen vuoden kuluttua ja toisella jo kuuden vuoden kuluttua. Henkilöllä, jolla oli uusiutunut nopeammin, oli myös levinnyt aika lailla. Jopa keuhkoihin. Mutta mutta, se oli saatu hoidettua pois. Ja nyt oli vaihdettu lääkettä, mikä oli sitten alkanut tehota muihin kasvaimiin. Täytyy tässä vielä mainita, että hän on käynyt näissä uusintahoidoissakin jo monta vuotta. Ja silti paraneminen häämötti ja mieli oli hyvä. Se leviämisen peikko on minulla suurin ja aina kun on tuolla sairaalan puolella pyörhtänyt syystä tai toisesta, näitä tarinoita kuulee. Ja sitten se leviäminen tai uusiminen tuntuukin ihan tavalliselta jutulta. Mieleenkiintoista. Voi kyllä olla, että jos itsellä uusiutuisi, niin ensimmäiset ajatukset ei näin leppoisia olisi.


Aina siellä hoidossa tulee sivulauseessa jotain uutta tietoa ja ajatusta. EI mitään salattuja tietoja, mutta sellaisia käytännön asioita, mitä lääkärin vastaanotolla ei luonnollisestikaan tule puheeksi. Tämä jalkojen puutuminen on yksi asia. Toisella hoidettavalla rouvalla oli sama ongelma. Omahoitajan mukaan tuo vaiva (siis sen Tokedakesli-lääkkeen aiheuttama) on jonkinlainen hermopinne (sille oli jokin hieno nimikin, neuro-jotain) voi kestää todella monta vuotta. Siis oikeasti monta, monta vuotta. Saa nähdä tuleeko se haittamaan juoksemista sitten kun pääsen siihen pisteeseen. Toinen asia on sädehoidon tuomat haasteet. Sen sivuoireet on kyllä mainittu kaikissa esitteissä ja kerrottu. Mutta kun taas on yksilöllistä kuinka voimakkaana tai lievänä tulee, niin pieni yllätys oli tämä mahdollinen voimakkuus. Sädehoidetun alueen iho voi tummua, mutta tuo tummuminen  voi kestää, kestää ja kestää. Sädehoito voi myös aiheuttaa ihan selvän haavan, kuten naapuripotilaalle oli käynyt. Ja ihon kuivuminen voi olla todella rajua. Plussana voi todeta, että kun sitä aurinko ei saa ottaa suoraan hoidetulle aihoalueelle, niin hoidettu alue näkyy selvästi ja on helppo rajata. Ja suojaksi käy se uimapuku tai huivi. Jos tässä nyt jossain vaiheessa hoitojen päätyttyä pääsisi jonnekin huilaamaan. Lämpimään. Missä ei palelisi. 

Nyt päästän mielessäni muutaman ärräpään, kun katselen noita ylisuuria ikkunoita (joihin niin ihastuin ja asunnonvaihtolapanen  lähti täysin käsistä), jotka hohkaavat kyllä kylmää ilmaa koko ajan sisälle.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Kontrolliviikko

Nyt oli sitten välikontrollin aika. Ensi viikolla on toiseksi viimeinen hoito ja tällä viikolla oli lääkärin vastaanotto. Ja sitä ennen tietysti labrakokeet.



Etukäteen hieman mietti, että onko sitä itsellä mitään komentoitavaa ja/tai kysyttävää lääkäriltä. Eipä nyt mitään ihmeellistä tullut mieleen. Voihan sitä lääkärillekin todeta tämän oman olonsa. Koko ajan on heikko ja huono olo ja mielialaa voi kuvata sillä suomalaiskansallisen tunnetilan v-alkuisella sanalla. En myöskään uskonut, että labrakokeissa tulisi esille mitään sellaista, että viimeiset kaksi hoitoa eivät toteutuisi suunnitelman mukaisesti. Toki voin viritellä keskustelua siitä, kuinka varmaa on, että näillä hoidoilla on tehty se, mitä pitikin. Että syöpää ei enää todellakaan ole. Tiedän itsekin vastauksen jo etukäteen.

Silti, vaikka uskonkin vilpittömästi omaan paranemiseeni, niin tuo on ainoa asia, mikä askarruttaa. Onko mahdollista, että jokin karkulainen on ehtinyt tehdä etäpesäkkeen ja se ei ole hävinnyt sytostaattihoitojen aikana? Uskon täysin siihen, että yksittäiset syöpäsolukarkulaiset on hoidettu. Sen verran on voitu huonosti, että ei ole jäänyt epäilystä. Mutta mahdollinen etäpesäke jossain. Kasvaimeni oli kuitenkin kiinni verisuonessa ja sehän antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Asiahan selviäisi vain kokovartalon kuvaamisella ja sitä ei nyt kunnallisella puolella tehdä. Siis tällaisessa tapaukessa, kun ei ole mitään syytä epäillä mitään etäpesäkkeitä. Tiedän, että kyse on siitä epävarmuudesta, minkä kanssa syöpäpotilas joutuu elämään. Houkutus hoitaa varmistus yksityisellä puolella on kuitenkin suuri. Katsotaan nyt sitten.

Vastaanotto lääkärin luona alkoi hieman eri kommenteilla, kuin odotin. Selväähän se, että liikkeelle lähdettäisiin lääkärin kysymyksestä, että miten nyt on mennyt ja mikä olo. Ei lähdetty. Lääkäri tervehti. Ja kysyi sitten hieman kiemurrellen:” Sano mulle, että sä oot voinut nyt tämän cef-hoidon aikan paremmin kuin aiemmin.” Totesin siihen, että en ole käynyt sairaalassa. “No, hyvä. Tämän halusinkin kuulla.” Oli myös niin ajatellut, kun ei ollut merkintää tiedoissa. Pari asiaahan tuosta tuli mieleen. Ensinnäkin, lääkäri oli tutustunut minun tietoihini ennen vastaanottoa eli käyttänyt aikaa minuun. Pisteet lääkärille.

Toinen asia on, että ei se nyt ilmeisesti ihan joka potilaalle satu, että hoidot ottavat näin koville. Tai että joutuu jokaisen kolmen ensimmäisen hoitokerran jälkeen sairaalaan. Sanotaan nyt vielä kerran se, että hoitoihin reagoidaan yksilöllisesti ja nyt jo tiedetään, että minä reagoin voimakkaasti. Mutta ilmeisesti minun sivuoireeni ovat sitten oikeasti olleet sieltä voimakkammaista päästä. Jotenkin huojentava tieto tai ajatus. On sitä kuitenkin jossain vaiheessa tullut mieleen, että olenko vain niin löysä ja selkärangaton, että en nyt saa itseäni tsemppaamaan. Mutta olo ei siis ole ollut kuviteltua.

Muuten tässä tapaamisessa käytiin läpi lähinnä sitä, mitä tapahtuu, kun sytostaattihoidot loppuvat. Sädehoito alkaa siitä melkein suoraan, voi alkaa  jo jopa viikon kuluttua viimeisestä sytosta. Ja silloin siirryn sitten uuden lääkärin hoidettavaksi. Ja hormonihoito alkaa sitten myös, muistaakseni kolmen viikon kuluttua viimeisestä sytosta. Verikokeen perusteella selvisi myös se, että minulla on vielä omaa hormnitoimintaa, ei siis vielä vaihdevuodet, ja se määrää käytettävän hormonihoidon. Mikä sitten kyllä viimeistään tuo ne vaihdevuodet. No, jos hormonihoito kestää viisi vuotta, niin oletettavasti minun iälläni vaihdevuodet olisivat joka tapauksessa alkaneet tuossa ajassa. Ja sitten kerrattiin ne seurantakontrollit; vuoden, kolmen ja viimeinen viiden vuoden kuluttua. Ja se olisi sitten siinä.

Vähän jutusteltiin minun yleisestä olostani. Eipä siinä kyllä ole paljoa keskusteltavaa. Oireet ovat hoidon aiheuttamia ja niille ei nyt oikein voi tehdä mitään. Väsymystä luonnollisesti lisää alhainen hemoglobiini, vain 101! Ei ihme, että päiväunet maistuvat. Jonkin verran tuo hemoglobiini vaikuttaa myös siihen, siis hoitojen lisäksi, että lihakset ovat koko ajan pienellä maitohapolla ja väsyneet.

Niin, veihän keskustelusta aika ison osan se pohdinta siitä mahdollisesta etäpesäkkeestä. Eikä siihen mitään muuta kommenttia ja vastausta oikein tule. Minunlaisessa rintasyöpätapauksessa katsotaan, että syöpä ei ole levinnyt (kun ei ollut niissä imusolmukkeissa) eikä mitään tarvetta muuhun tarkasteluun ole. Ja sytostaattihoito tehoaa kyllä etäpesäkkeisiinkin, mikäli sellaista olisi. Mitä minun tapauksessani ei siis katsota olevan. Jonkin asteen realistina tiedän, että vaikka syöpä on syöpä, niin todennäköisyyksien mukaan minulla ei ole mitään leviämisiä. Rintasyöpä kun pääasiallisesti leviää sieltä imusolmukkeiden kautta. Mutta onhan se potilaan kannalta häiritsevää ja jossain määrin turhauttavaa, kun lääkäri ei voi sanoa eikä sano ehdotonta ja varmaa ei:tä tai joo:ta. Rintasyövän hoito on täällä erittäin hyvällä tasolla joten eiköhän tuon kanssa sitten pysty elämään. Ovat varmaan sen verran tapauksia hoitaneet, että tietävät.

Mutta nyt sitten jatketaan normaalisti hoitoja eteenpäin. Tosin, nyt otetun labran mukaan neutrofiiit oli vielä aika alhaisella tasolla: 0,35. Tiistaihin mennessä pitäisi nousta 0,7:ään, jotta hoito annetaan. Leukosyytit olivat melko ok eli 2,1 ja nousua tarvitaan vain 2,5:een. Jotenka onhan tuossa pieni epävarmuustekijä. Seuraavan hoidon jälkeen tuleekin vielä yksi lääkäritapaaminen; sädehoitojen suunnittelua varten. Silloin selvinnee aikataulu ja siitähän sitä jo näkeekin sen hoitotunnelin pään.


Valoa kohti siis!

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kaikki ne muut ihmiset

Ihan aluksi selvyyden vuoksi on tarkennettava jotakin tästä omasta sairastamisesta. Minä paranen. Olen toki purkanut aika paljon näitä vaivojani hoidoista, mutta en ole siis kuitenkaan kuolemanvaarassa. Minä vain satun olemaan se yksilö, joka reagoi todella voimakkaasti hoitoihin ja kärsii koko rahan edestä hoitojen aiheuttamista sivuoireista. Ja vielä enemmän henkisesti, koska olettamukseni oli aivan päinvastainen. Ja samalla koko ajan toki tiedostaen, että kyse on syövästä, jolloin on teoriassa olemassa mahdollisuus jostakin muustakin. Mutta kun  sairastan rintasyöpää, mikä ei ollut levinnyt, niin pidetään yllä paranemmis-olettamusta.



Koska olin jo pitkään kärsinyt erilaisista vaivoista, niin lopullinen syöpädiagnoosi ei ollut shokki. Ja vaikka en todellakaan kuitannut asiaa pelkällä olankohautuksella, niin ei se myöskään ihan kauhean iso järkytys muutenkaan. Joten minun on ollut helppo puhua asiasta. Ja sitä olen myös tehnyt. En ota asiaa ensimmäiseksi puheenaiheeksi, mutta en myöskään karta. Tämä ei oikeastaan ollut tietoinen valinta, asiat vain menivät siihen suuntaan. Huomasin aluksi, että jos yritin olla mainitsematta omaa sairautta, niin monesti asioiden hoitaminen ja kommunikointi ihmisten kanssa meni kiertelyksi. Ja sen puolestaan huomasi, minkä seurauksena oli sellaista ilmassa roikkuvaa ihmettelyä. Joten otin tavaksi todeta asian suoraan ja jatkaa sitten ihan normaalia jutustelua.

Ja tästä pääsenkin sujuvasti siihen ihmettelyni aiheeseen. Siis muiden, minun ympärilläni ja jollain tavalla minuun kontaktissa olevien ihmisten reaktioihin ja käyttäytymiseen. Suomalaisista sanotaan, etteivät he osaa ilmaista myötätuntoa ja myötäelämistä kun vastaan tulee kovia kokenut henkilö. Oman kokemukseni perusteella sanoisin, ettei pidä paikkaansa. 
Heti sairastumiseni, tai oikeammin diagnoosini, jälkeen sain melko suoria kontakteja. Eikä edes ihan kaikkein läheisimmiltä ystäviltä. Kursailematta käytiin asiaan, kannustettiin ja todettiin, että olkapäätä löytyy jutteluun jos tarvetta on. Olin iloinen. Ja helpottunut. Jostain syystä tuollaiset viestit tekivät oman olon helpoksi.

Mitä on tapahtunut? Missä on kuuluisa suomalainen  jäykkyys, jähmettyminen ja vaivaantunut olo? Minun tuttavieni reaktiot ja kommentit ovat olleet täysin  normaaleja. Siis tavallisia, ei kauhistelua tai jäykistymistä tai minkäänlaista vaivaantumista. Ihmiset ovat olleet kannustavia ja osaanottavia. Ja tsemppaavia. Minulle on myös tarjottu tukea ja keskustelukumppania, heti kun siltä tuntuu. Ja kaikki nämä tarjoajat eivät ole edes olleet kaikkein läheismpiä ystäväviä. Silti kontaktit ovat tulleet hyvin luonnollisesti ja suoraan. Ja hei, minä olen sentään sitä ikäluokkaa, mikä ei keksinyt jaella mitään jaxuhaleja ympäriinsä. Pakko myöntää, se tuntuu näin sairastuneen kannalta helpolta ja mukavalta. Tämän lisäksi tulee niitä tsemppi-viestejä yhdellä tai useammalla sanalla. Ja muistan jokaisen. Olen myös saanut kuulla muutamia tositarinoita muiden elämästä. Yllättävän  monta syöpätapausta ja -tarinaa on tuttavapiirissäkin. Jotkut onnellisempia kuin toiset. Elämä on.

Sairastunut saa tukea ja kannustusta siitä, että ihmiset ajattelevat ja ilmaisevat tämän vaikka hyvinkin pelkistetysti. Ja muiden tarinoista. Myös niistä hieman tummemman sävyisistä.  Koska jos ihan rehellisiä ollaan, onhan niitä tummia ajatuksia ollut itselläkin ja niistä puhumatta oleminen ei muuta tosiasioita syövän sairastamisen osalta. Niiden tunnustaminen ei myöskään tee ihmisestä pessimistiä. Faktat vaan faktoina.

Ei siis ihan sitä mainostettua suomalaista jöröttämistä. Jotenkin on vaikea kuvitella, että tämä pätisi vain minun kohdallani. Joten miksi sitten yleistetään sitä negatiivista puolta käyttäytymismalleissa? Vai onko tämä kaikki seurausta siitä, että olen itse suhtautunut melko suorasti asiaan? Kun pistää kortit avoimesti pöytään, on muidenkin helppo suhtautua avoimesti ja luonnollisesti. Silloin ei tarvitse miettiä ylimääräisiä kiemuroita.  Vanha totuus on, että saat vieraat viihtymään juhlissasi, kun itset käyttäydyt ja olet rennosti, kuten kotonasi. Muut seuraavat esimerkkiä ja rentoutuvat myös. Ja kaikilla on hauskaa. Tuon logiikan mukaan oma teoriani suorasta suhtautumisesta pitäisi paikkaansa.


Tai sitten vain juuri minun tuttavapiiriin on osuneet ne kaikki fiksut ja mukavat ihmiset. MOT.