Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Se hoitojen
loppuminen.
En ole ihan varma, kumpaa kyllästyttää enemmän. |
Elämä on jotenkin sujahtanut sittenkin omiin uomiinsa,
varsinkin näiden viimeisten hoitojen välillä. Olen antanut lopultakin periksi
sille tolkuttomalle väsymykselle sekä jatkuvalle lievälle pahoinvoinnille ja
olen oikeastaan vain levännyt. Olen jopa luopunut koiran ulkoiluttamisesta.
Vaikka siitä niin vaahtosin ja sitä odotin. Ei vaan jaksa. Olen tehnyt muutamia
aamulenkkejä, tosin niistäkin kyllä alkaa olla jo aikaa. Se on kuitenkin vain
sen 20 – 30 minuuttia. Mutta kyllä senkin jälkeen tuntuu. Pidemmät päiväkävelyt
on nyt sitten toistaiseksi jäissä. Kun lapset oli pieniä, niille hankittiin
aina lapsenvahtia. Nyt meillä on hankittuna koiranulkoiluttaja. Ja tämä on
totta.
Päivän aloitan pienellä työnteolla. Tai no sitten kun olen
ensin hitaasti noussut, ottanut kilpirauhaslääkkeen, levännyt hieman, laittanut
tokkurassa aamupalan ja juonut sen pakolliset kaksi kuppia kahvia. Niin, siis
sähköpostia ja muita kirjalisia juttuja. On kyllä ollut myyntejäkin eli tässä
muutamaan otteeseen tehnyt aamupäivän aikana varasto-posti-kierroksen. Sitten
saan jotenkin päivän menemään haahuilussa ja koiraa rapsutellessa. Yleensä
kolmen aikaan tulee noutaja ja on päiväunien aika. Olen kyllä yrittänyt
sinnitellä ilman nokosia ihan sillä, että saisin paremmin nukuttua yöllä. Ei
ole oikein onnistunut. Tai jos onkin, niin yöunia se ei paranna.
Yöllä heräilen muutamia kertoja. Heräämisen aiheuttaa
yleensä joko vessahätä tai sitten se kuumotuskohtaus. Tulee todella kuumottavan
kuuma ja hiki. Kestää sen vähän aikaa ja sitten alkaakin armoton palelu
Kultaista keskitietä ei tunnu olevan. Kuumotuskohtauksia tulee siis muutenkin,
ei vain öisin. Pitäisi varmaan pitää jonkin aikaa kirjaa, että näkisi tuleeko
tasaisin väliajoin vai täysin satunnaisesti. Pahemmat poinvointikohtaukset tulee ja menee. Tulee
aaltoina, mutta ei ole jatkuvaa. Tosin lääkkeitä tuohon pahoinvointiin joudun
kyllä ottamaan enemmän. Itse asiassa toinen alkaa jo loppua. Pitänee ottaa
yhteyttä Meilahteen. Jalkojen puutuminen on hieman laantunut. Alkaisikohan
hellittää, kun se oli kuitenkin sivuoire siitä kolmen ensimmäisen
sytostaattihoidon lääkeaineesta.
Mutta on tämä uupumus aivan käsittämätöntä. Se on kuin olisi
yhdistettynä flunssan jälkitila ja maratonin jälkeinen lihasväsymys. Joskus jo
seisomaan nouseminen saa jalat tutisemaan. Eikä näköjään paljoa tarvitse tehdä,
kun se on lihaksille jo suoritus. Päätellen ihan vain siitä, että paikat
todellakin on koko ajan hieman maitohapoilla.
Nyt oikeastaan vain jännitän sitä, että lähteekö tämä sänki päästä kokonaan vai ei. Epäilen, että lähtee. Hiuksia (juu, hiuksia! Sänki on kasvoi
sen verran, että ei enää sojottanut pystyssä, vaan meni päätä myöten) lähtee
kun vain vähän ottaa kiinni. Aivan kuten silloin alussakin. Ja hoitajahan kyllä
sanoi, että kulmat ja silmäripset lähtevät
sitten yleensä cef-hoidon aikana. Miksei sitten loput hiuksetkin. Ei ole
vielä ainakaan silminnähden lähteneet, mutta odotellaan nyt.
Tällainen elämä on aika tylsää. Vaikka onkin kipeä ja
väsynyt ja aika menee lepäämiseen, niin päivässä on aika monta tuntia
tapettavana. Kyllähän sitä mieluummin tekisi jotain muuta kuin makaisi ja
haahuilisi ympäriinsä. Eihän tämä hoitoaika ole kovin pitkä. Mutta aika äkkiä
näköjään tottuu vallitsevaan olotilaan ja omaksuu sen annetuksi tästä
eteenpäin. Tällä hetkellä on todella vaikea kuvitella aikaa, että jaksaisin
kävellä reippaan päiväkävelyn saati sitten juosta lenkkiä. Edes sitä vitosta.
Nyt hieman ihmetyttää, että mikä ihmeen häiriötilanne on saanut haaveilemaan
vielä yhdestä maratonista.
Kotonakin olisi vielä muutama projekti tehtävänä enkä oikein
näe, miten ne muka pystyisin hoitamaan. Kun nyt ei jaksa, ei oikein näe sitä
mahdollisuutta, että joskus vielä jaksaisi. Hieman stressaa pääkoppaa nuo
tekemättömät hommat. Samaa ajatteluvikaa
tuntuu olevan myös näiden hiusten suhteen. Minusta on vaikea uskoa, että ne
koskaan enää kasvaisivat takaisin. Vaikka tässä on jo todistettu, että ne
kasvavat. Mutta silti oma identiteetti on alkanut muodostua hiuksettomuuden
ympärille. Jossain vaiheessa satunnaisesti tuli mieleen se peruukin käyttö. Ei
enää. Nyt enemmänkin harmittaa siihen yhteen kappaleeseen laitetut eurot. Sillä
rahalla olisi saanut monta kiva pipoa. Nyt tässä odottelen josko kauppoihin
alkaisi vähitellen tulla niitä kevyempiä kesäpipoja ja hattuja.
Harvinaista herkua; suoritettu kotiprojekti ja valaisimet katossa! |
Tänään on erityinen päivä. Olen menossa ulos talosta. Pitää
käydä kaupassa. Toki Mies hoitaisi, mutta kun vallitseva pään olotila on lievä harmitus tästä toimintakyvyttömyydestä, niin on kyllä pakko tehdä edes niitä normaaleja asioita. Ja ellei muuta syytä, niin pysyy ainakin jollain tavalla yhteiskuntakelpoisena.