sunnuntai 23. elokuuta 2015

Tilannepäivitystä ja odottelua

Nyt on takana todella huono viikko. Perheen muut jäsenet ovat kukin vuorollaan sairastaneet flunssan ja lopulta tuli sitten oma vuoro. Olisin pärjännyt mielestäni hyvin ilmankin. Joten lyhyt tilannpäivitys: urheilut = 0, jumppaaminen = 0, kävelyt = 0. Muut pakolliset kuviot olen selvitellyt jotenkuten. Eipä tässä sitten muuta.



Kun ei oikein pysty muuhun,  niin aika on mennyt kontrollivastaanottoa odotellessa. En kyllä oikeastaan odota siltä tapaamiselta mitään mullistavaa tietoa. Kun ne tutkimukset oli jo eikä se lääkäri nyt ihan tuppisuuna niitä tehnyt. Ensin siis oli mammografia, sitten ultra ja lopuksi verikokeet. Verikokeiden tulokset luonnollisesti tulevat myöhemmin. Mutta mammografiasta ja ultrasta lääkäri totesi jo paikan päällä, että siistiltä näyttää. Otan vapauden tulkita siisti-sanan käytön tarkoittavan, että tilanne on hyvä eikä mitään ylimääräistä ole. Mutta onhan se tietysti kiva saada virallinen vahvistus asiaan. Kaikkein eniten toivon, että vastaanotto olisi “oikealle” lääkärille eikä erikoistuvalle. Siitä ei jäänyt kyllä mitenkään erityisen vakuuttava fiilis. Katsotaan miten käy.

Jonkin verran olen laittanut itselleni muistiin kysyttäviä kysymyksiä. Ei lienee yllätys, että ne pääsääntöisesti koskevat kuntoilua ja voimien palautusta ja ylipäätään palautumista sytostaattihoidoista. Pitää hieman haarukoida sitä, että mikä kipu ja kolotus on normaalia ja mikä sellaista, mihin pitää reagoida. Vaikka oireet onkin vähentyneet huomattavasti, niin onhan tässä aina välillä kaikenlaista epämääräistä. Yritän sulkeä silmäni ja tajuntani siltä tosiasialta, että ikääkin on taas jonkin verran enemmän. Ja tunnetusti vuosien lisääntyminen ei vähennä kaikenlaisten epämääräisten kolotusten ilmaantumista.



Muuten elämä taitaa mennä niin kuin sen pitääkin mennä hoidosta toivuttaessa. Leikattu rinta vihdoinkin vähemmän kipeä, pystyy jo paremmin venyttämään. Pieni poikkeus mammografia ja sen tuoma jälkikipu!!! Ei tuntunut todellakaan hyvältä. Aika vaikeaa oli, kun ei kunnolla pystynyt edes hengittämään ilman repivää kipua leikatussa rinnassa siinä koneessa rinta täysin lätyksi puristettuna seistessä. Siinä ei kyllä ne hoitajan ystävälliset ja myöntätuntoiset kehoitukset olla mahdollisimman rentona juurikaan auttaneet. Ja ihan rehellisesti sanottuna eivät myöskään johtaneet rentoutumiseen.

Hiukset ehkä hivenen kasvaneet. Ei ne kyllä vieläkään mitenkään silmille tule. Henkisesti tämä on minulle vaikeampaa, kuin ilman hiuksia oleminen. Kun ei ollut hiuksia, oli se ihan selkeästi hoidoista. Silloin oli kipeä ja hiuksettomuus kuului asiaan. Eikä ollut kummoinen juttu. Nyt kun se on ohi, pitäisi saada ne “omat” hiukset takaisin. Tämä on vähän sellainen turha välivaihe. Minun hiukseni eivät myöskään vieläkään ole osoittaneet minkäänlaista taipumista kihartumiseen. Mielenkiintoista.




Kulmakarvat eivät näköjään enää tule takaisin. Nehän hiipui jo sen kilpirauhasen vuoksi ja sitten sytostaattihoidot vain viimeisteli homman. Nyt on muutama haiven, mutta ei niitä kyllä kulmakarvoiksi voi sanoa. Muuten kuin säälistä. Joten tästä eteenpäin mukana kuljetettavin vakiovarusteisiin kuluu kulmakynä. Olen tykästynyt Lumenen kyniin. Ja homma alkaa mennä jo vähä liiankin rutiinilla. Tämä tarkoittaa sitä, että välillä tulee piirrettyä jokseenkin rennolla kädellä. Tuloksia voi sitten kauhistella, kun ohimennen sattuu katsomaan peiliin. Muistutus itselle: tarkista aina peilistä ennen kuin astut ovesta kodin ulkopuolelle muiden ihmisten ilmoille!

maanantai 17. elokuuta 2015

Rutiineja ja ylläreitä

Elämä on jokseenkin samanlaista päivästä toiseen. Eli siis olen saaavuttanut jonkinasteisen peruselämän rutiinin. Edelleen aamupäivisin töitä koneella. Ja mahdollisesti jotain muuta, mitä nyt onkaan eteen tullut hoidettavaksi. Sitten vähän kotihommia. Ja sitten sitä kuntoilua. Kun puhun rutiinien saavuttamisesta, tarkoitan siis kuntoilua. Jotta ei jää epäselväksi. Tuo muuhan on ollut samanlaista jo jonkin aikaa.

Kuntoilun osalta asiat etenevät. Ja sitten tulee näköjään niitä päiviä, että mikään ei suju. Kaiken kaikkiaan melkoista sahaamista tämän oman fiiliksen ja päivän kunnon kanssa. Joten mitään päiväkohtiais arvioita ei kyllä kannata mennä tekemään.. Eikä varmaan oikein viikkokohtaisiakaan. Tämä siis on se rutiini, mikä näköjään on saavutettu.



Olen edelleen hölkötellyt sitä reilun kolmen kilometrin lenkkiä. Ja satunniasesti tehnyt jonkin pidemmän. Tässä välissä oli pieni jakso, että olin todella väsynyt, joten koko homma meni vain kävelyksi. Tosin pitkiä sellaisia. Mutta näin tämä näköjään menee. Muutama päivä sujuu ja sitten tulee väsymys tai jonkinlainen epämääräinen olo ja pitää levätä. Ja sitten taas voi aloittaa alusta. Enemmän minua kyllä tässä ihmetyttää, että missäköhän vaiheessa voisi alkaa pitää tiukasti kiinni ihan sellaisesta systemaattisesta juoksusta. Jos aikomus oli jouluun mennessä juosta kymmenen kilometrin lenkki, niin nyt kyllä pitäisi jo pystyä säännöllisemmin pitämään kiinni hieman niistä muistakin kuin vain kolmen kilometrin hölköttelyistä. Olen kyllä sen osalta tehnty taas tiukan päätöksen. Elokuu mennään vielä fiilispohjalta ja syyskuun alusta aloitan säänöllisen ja suunnitellun juoksemisen.

Se ei siis tarkoita, että heti syyskuun alusta aloitetaan täysillä ja vedetään monta lenkkiä viikossa. Vaan sitä, että siitä eteenpäin otan viikon lenkkiohjelmaan yhden viiden kilometrin lenkin. Säännöllisesti. Kun sitä on tahkottu jonkin aikaa, niin otan ohjelmaan seitsemän kilometrin lenkin. Ja pidän koko ajan rinnalla niitä kolmen kilometrin juoksuja ja lihaskuntojumppia. Lokakuun alusta aion ottaa kolmen kilometrin lenkkeihin mukaan spurtit ja vauhtiharjoittelut. Taas on hyvä suunnitelma. Enää ei tarvitse kuin toteuttaa. Minulla oli tässä yksi viiden kilometrin lenkki, jolloin juoksu kulki ja tuntui “kuten ennen vanhaan” eli siltä, miltä juoksemisen pitääkin tunuta. Sen voimalla näitä suunnitelmia tässä nyt tehdään.

Ylläreitäkin rutiinien väliin mahtuu. Olen ollut jo niin keskittynyt tähän muuhun olon parantamiseen, etten juurikaan ole miettinyt tulevaa ensimmäistä kontrollia. Tai koko syöpää itse asiassa. Se on ikänkuin hoidettu. Mutta eihän se nyt tietenkään niin mene. Olen tainut jossain vaiheessa kehuskella, että tämä juttu ei ollut shokki enkä oikein osaa tässä matkan varrellakaan nyt hirveästi paisutella tai murehtia asiaa. Ja samaan hengenvetoon olen mainostanut tiedostavani, että syöpä on kuitenkin syöpä kaikkine lukuisen mahdollisuuksineen parantumisen ja kuolemisen välillä ja sen kanssa on nyt sitten vain elettävä. Mutta kyllähän tässä piti pieni muistutus kaikesta tulla.

Muutama päivä sitten vasempaan kainaloon (leikattu ja hoidettu rinta oli oikea) nousi pieni, kova ja kipeä patti. Kainalo oli jokseenkin arka vähän isommlata alueelta. Ei muuta kuin soitto Syöpäklinikalle. Ja siinä sitten todettiin, että kun se kontrolli olisi tulossa joka tapauksessa melko pian, niin nyt sitten aikaistetaan sitä. Ja nyt on sitten kalenterin välissä aika kontrolliin. Ja sitä ennen mammografia, ultra ja verikokeet.

Mitäpä tässä sitten muuta. Lenkille ja väärää hälytystä toivoen.


sunnuntai 9. elokuuta 2015

Havaintoja

Hieman on ollut taukoa kirjoittelussa. Ei niinkään johtuen siitä, ettei olisi ollut asiaa. On kyllä. Mutta kun se asia, tai mitä siitä sanoisi, on vaihtunut lähes päivittäin päinvastaiseksi. Joten on ollut hieman haastetta saada järkevää juonta paperille. Ja kyllä. Puhun nyt edelleen tästä kuntoilun sujumisesta. On kyllä vaikeata. Vaikka tässä on jonkin aikaa eletty  ainakin jossain määrin säännöllisen kuntoilun aikakautta. Ja muutama ajatushan tästä kaikesta on nyt  on putkahtanut mieleen.

Aloitetaan kuitenkin niistä hyvistä päivistä ja asioista. Joten ensinnäkin; kaikesta tuskasta huolimatta harjoittelun harjoittelu on tuottaa tulosta! Huomaan, että jaksan nykyään hieman enemmän kuntoilua kuin ennen. Ja tämä on siis saatu aikaan maltillisemmalla, mutta säännöllisemmällä kuntoilulla. Onnittelen itseäni, olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon liikunnassa. Pakko sanoa “jonkinlaisen”, sillä on minulla taskussa aika monta esimerkkiä siitä, että se tasapaino on vielä kyllä kovin hauras. Joten se totaalinen romahdus on vain seuraavan lenkin päässä. Ja tiedän vielä paremmin, että tämähän on kyllä saatu aikaan dopingilla. Ilman sitä astmapiippua tuskin hurrailisin

Toiseksi: Niin, se doping todellakin auttaa. Jopa niin paljon, että alan kohta sympatiseeraamaan urheilijoita, jotka yrittävät oikotietä onneen aineiden avulla. Sitä paitsi, pahimman heinäkauden nyt jo menytä hieman ohi, en ole taas edes tarvinnut sitä piippua. Ei se ihan virallista dopingia taida olla, kun tulee ihan oikeaan tarpeeseen. Mutta aineella todella oli iso merkitys sihhen, ettäpahimpaan, tai parhaimpaan, kesäaikaan pystyi ylipäätään urheilemaan.

Kolmanneksi; tauoilla on merkitystä. Koiran kanssa juokseminen on todellakin kaikesta vetämisestä ja spurttailusta huolimatta kevyempää kuin itsekseen meneminen. Niillä heinän merkkaus –tauoilla on merkitystä. Huomasin, kun lähdin juoksemaan lenkkiä ilman koiraa. Ja myös siis ilman niitä taukoja. Tuli noutaja nopeammin. Oli pakko pitää ihan omaa taukoa. Ei ollut ollenkaan niin järkevän tuntuista, kun ei ollut se Koira narun päässä puskassa.

Neljänneksi; se kilpirauhaskontrollia varten tekemäni liikuntatesti rauhoitti jonkin verran mieltä. Minulle jäi siitä varmuus, että kroppa toimii. Kunhan vaan saan järkevällä tavalla hilattua sitä suoritusvarmuutta ja kuntoa ylös. Jotenkin myös lääkärin kommentit maltillisuudeta ja keskittymisestä siihen suorituskyvyn parantamiseen rauhoitti mieltä.

Neljänneksi; innostun edelleen likaa ja seuraukset eivät yleensä ole erityisen imartelevia. Ei olotilalle eikä omalle logiikalle. Kun kerran kunto on ollut pienessä nousujohteessa ja muutenkin on ollut kivaa, niin olen sitten urheillut lähes joka päivä. Tai siis olenkin. Jos en ole juossut, olen kävellyt ja tehnyt jumppaa. Nyt uskoin kropan oireita ja päätin pitää muutaman päivän tauon liikunnasta.



Alunperin tarkoitus oli päivittää vain sitä, miten se kunto nousee maltillisella urheilulla. Mutta kyllä tuo minun innostukseni päivittäiseen liikkumiseen on johtanut siihen, että olo on ollut joka toinen päivä hyvä ja joka toinen päivä todella huono. Lisäksi yöunet ovat mennyttä. Herään aamuyöstä, valvon, nukahdan lähellä aamua ja nukun sikeästi pitkään. Ei hyvä.  Olin jonkin aikaa sitten sitä mieltä, että alan aavistella jonkinlaista helpotusta näistä kuumotuskohtauksista. No, en kyllä aavistele enää. Melkeinpä päinvastoin. Oma termostaatti ei toimi ollenkaan joten pääsääntöisesti palelen kuumotuskohtausten välillä. Nyt kun tätä epämääräistä ja vaihtelevaa oloa on kestänyt riittävän kauan, aion kokeilla ihan tavallista ja vanhanaikaista lepoa. Jossain määrinhän tämä kyllä lyö korville tuota alun omakehua tasapainon löytymisessä. Myönnän. Mutta olen silti sitä mieltä, että jos olisin pitäytynyt kohtuudessa rasituksen määrän suhteen, olo olisi nousujohteinen eikä tällainen vaihtelevan tuskainen.

Joka tapauksessa tämänhetkinen tilanne liikunnan osalta käsittää:
-       aamulenkki, 3,5 km, kerran viikossa. Hyödynnän tilaisuuden, kun se Koira pitää kuitenkin viedä ulos. Ja kesällä se nyt vain on niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse pukea niin paljoa sitä vaatetta päälle. Eli lenkkikamat niskaan, koira hihnaan ja kevyt aamuhölköttely. Aluksi tuntuu aina ihan kauhealta tökkimiseltä. Ei suju. Mutta kyllä se siitä aina lähtee. Olen antanut itselleni luvan juosta niin hitaasti kuin tarve vaatii. Ja sehän vaatii.
-       Aamuhölköttelyjen lisäksi ohjelmaan on saatu ainakin yksi muu kevyt lenkki. En ota tästä paineita. Jos ei siltä tunnu, en juokse, vaan olen sitten kävellyt.
-       aamujumppa. Tosin aamujumppa aamujumppana ei toteudu 100%:sesti. Muutamana “aamuna” olen jostain syystä saanut itseni jumppaamaan vasta joskus iltapäivällä. Ja jos olen edellisenä päivänä hölkötellyt ja/tai jumpannut, niin pidän suosiolla lepopäivän, mikäli kroppa ilmoittaa sellaista vaativansa. Siis nyt tästä eteenpäin. Pääasia, että on jonkinlaista säännönmukaisuutta. Tätä hoen itselleni. Taas uudestaan ja uudestaan.
-       Kävelyjä Koiran kanssa. Jos olen tietoisesti lähtenyt kävelylenkille, niin se on sitten pidempi. Kävelyn jälkeen pieni jumppa.



Jonkin aikaa sitten uhosin tekeväni joka päivä jotain, mutta kantapään kautta todettu, että se ei vain toimi niin. Oletan, että palaamalla maltillisuuteen ja rasituksen ja levon oikeaan suhteeseen, olo paranee. Jotta voin sitten taas revitellä…


Muuten kaikki taitaa olle kuten oletettavasti pitääkin tällaisessa toipumisessa. Varpaissa ja sormissa on pari kertaa ollut sellaista pientä kipuilua. Tulee aivan mieleen syksy ja pahimmat hoito-oireet. Mutta nyt vain siis satunnaisesti ja nopeasti ohimenevinä. Kroppa siis väsyy rasituksesta joskus todella helposti ja joskus kestää paremmin. Monesti kyllä käy niin, että rasituksen tulessa riittäväksi se romahdus tulee aivan yhtäkkiä. Meinasin kirjoittaa, että yllättäen, mutta eihän se mikään yllätys kuitenkaan ole, kun on ihan itse rasittamalla hankittu. Tuo romahdus on sitä, että vähän kolottaa joka puolelle, väsyttää ja muutenkin varsin epämääräinen olo. Lopuksi kuitenkin se kaikkein oleellisin; hiukset kasvaneet aivan aavistuksen verran.