keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Edelleen täällä ja hengissä!

No niin. Ei mene aina niinkuin Strömssössä. Mutta elämä jatkuu. Tuosta voisi päätellä, että jotain erityista olisi matkan varrella saatunut. No ei ole. Ja siinäpä se juju juuri onkin. Mitään ei ole sattunut eikä tapahtunut.

Ei edes sitä mainostettua kontrollia. En oikein tiedä, mistä sain päähäni, että keväällä on kontrolli. Ei tietenkään ollut. Sehän on vasta vuoden päästä edellisestä kontrollista eli nyt sitten vasta edessä ensi syksynä. Jotenkin olin aloittanut laskemisen hoitojen loppumisesta, mutta kontrollithan alkavat leikkauksesta. Ja jossain vaiheessa on vain todettu löyhästi, että ensimmäinen kontrolli on siis noin puolen vuoden päästä hoitojen loppumisesta (= noin vuosi leikkauksesta) ja siitä sitten vuoden päästä seuraava jne. Minulle oli jäänyt takaraivoon tuo "hoitojen loppuminen". Sinänsä ei mitään hätää. Olin yhteydessä oirepuhelimen kautta ja asia selvisi. Itse asiassa heti kun olin sanonut asiani ääneen, se alkoi itsestäkin tuntua jotenkin oudolta.

Joka tapauksessa, minullahan oli silloin keväällä pohdinnassa hieman tuo mahan turvottelu ja paineen tunne. Siitä sain ohjeet käydä ensin gynekologilla. Hoidot, siis tuo hormonihoito, saattaa joskus aiheuttaa limakalvon paksunemista kohdussa ja se saaatta tuntua paineena. Näin tapahtui ja se ei ollut minulla syynä. Kaikki normaalia sillä osastolla. Joten tilanne jäi seurantaan. Ja nyt alkaakin olla jo aika normaali olo. Eli olisiko sittenkin vain ollut jokin reaktio tuohon lääkitykseen. Vaivoja on nykyään sen verran, että lääkityksen piikkiin voi laittaa melkein mitä vaan. Pääasia lienee, että olo on siltä osin normalisoitunut.

Muuten tässä nyt sitten pikainen tilannepäivitys: juoksemiset hyvin heikossa, kuntoilu muuten hyvin heikossa, yleisolotila melko heikossa. Siinäpä sitämpäviän pirirstystä. Helmikuussa nyrjähtänyt nilkka ei meinannut parantua millään ja juoksun aloittaminen viivästyi ja viivästyi. Nyt olen päässyt taas melkein 5 km juoksukuntoon, mutta ei tämä vielä kovin vahvoissa kantimissa ole. Kuntojumppa ja voimailu on myös jäänyt johtuen ihan vain yleisestä olotilasta. Kuumotusaallot ja lievät huonot olot tulevat edelleen säännöllisesti, myös öisin. Olen siis väsynyt. Ja mitä väsyneempi, sen enemmän nivelkipuja. Olo on 24/7 melko raihnainen ja tuntuu, että vaikka tekisi  mitä, niin sitä ei saa omin konstein parannettua. Liikunta tuo hyvin hetkellisen hyvän olon, mutta yleensä pahentaa sitten niitä nivelkipuja.

En nyt kuitenkaan ole ihan antanut periksi. Yritän juosta ainakin kaksi lenkkiä viikossa ja nyt kesän aikana hyödyntää puistojumppia. Niiden huono puoli on vain se aikaan sidottu tapahtuminen ja nurmikko! Olen siis allerginen sille nurmikon pienelle heinälle. Täytyy katsoa, jos silti pystyisi, ainakin sadepäivän jälkeen.

Muuten elämä jatkuu päivästä toiseen kuten ennenkin. Aamulla mummo tyylistä köpöttelyä sängystä ylös, aamupäivä töitä, päivällä kävely koiran kanssa ja tilanteesta riippuen iltapäivällä lisää töitä tai kotihommia. Ja sitten sitä kuntoilua.

Nyt on tavoite asetettu siten, että syyskuun alusta voisin juosta kerran viikossa pidemmän lnekin. Pidempi lenkki tarkoittaa tässä yhteydessä 10 km. Sitä kohden siis.




lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kontrollia odotellessa

Siitä on siis nyt reilu vuosi. Siitä viimeisestä sytostaatti hoidosta. Sitä jotenkin ajatteli, että vuoden kuluttua hoidoista elämä olisi palautunut täysin normaaliksi ja se kaikki olisi historiaa. Väärin. Ainakin minun kohdallani.

Kohta on tulossa kontrolli. Siltä en oikeastaan odota mitään ihmeellistä. Minulla ei ole juurikaan kysyttävää. Enkä odota, että sairaanhoidolla olisi minulle mitään mullistavaa kerrottavaa. Onhan se hyvä, että ne tietyt testit tehdään. Todennäköisesti kuitenkin keskustelemme näistä sivuoireista, mitä minulla edelleen on. Mutta eipä niille oikein mitään voi tehdä. Eli onhan minulla sittenkin kysyttävää. Voisimme pohtia, että miten saisin oman oloni normaaliksi eikä enää niin siaraan tuntuiseksi. Mutta millaista tämä elämä nyt noin muuten sitten on?



Pääasiallisesti odotan edelleen, että olo olisi normaali. Olen myös ollut vakaasti sitä mieltä, että fyysisen kunnon palauttaminen ja siten myös sen entisen toimintakyvyn saavuttaminen olisivat olleet avain onneen. Ja olen koko vuoden ajan nähnyt sieluni silmillä, kunka fyysinen kunto nousee kohisten ja olo siinä samassa. Pakko myöntää, että ilmassa on pientä pettymystä, että näin ei ole käynyt. Pakko myöskin myöntää, että voi olla, että olen rehkinyt sen kuntoilun kanssa liikaa. Vointia olisi voinut parantaa enemmän rauhallinen palautuminen. Nythän vasta on kulunut se kuuluisa vuosi, minkä sytostaattihoidoista palautuminen kuulemma vie.

Joka tapauksessa en voi sanoa täysin sydämestä, että olo olisi täysin terve. Minulla ei ole mitään epäluuloja itse syövästä parantumisen suhteen. Eikä myöskään mitään epäilyjä tai pelkoja syövän uusiutumisen suhteen. Mielestäni minulla ei ole mitään sellaisia oireita, että olisi edes syytä pelätä pahinta. Mutta kaikenlaista pientähän tässä kyllä muuten edelleen on.

Selkein olo haittaava oire on edelleen vaihdevuosioireet. Ja ne alkavat edelleen sillä pienellä pahoinvoinnin tunteella. Tiedänpä ainakin milloin kuumotuskohtaus on tulossa. Ehkä pienen pientä laantumista on ollut, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että se muuttaisi kokonaisuutta. Aloin olla jo todella väsynyt siihen yöheräilyyn, joten vaihdoin Tamofenin ottamisen aamuun. Ajattelin sen rauhoittavan hieman öitä. Voi olla, että rauhoittikin. Olen toisinaan nukkunut aavistuksen paremmin. Toisaalta, tämä edistysaskel on sen verran laimea, että voi olla ihan vain normaalia ajan kulumista ja siten oireiden vähentymistä. Herään siis edelleen 1-3 kertaa yössä. Ja kyllä,  olen väsynyt. Väsymys kyllä tekee sitten puolestaan välillä kaikesta tekemisestä, erityisesti urheilusta, hieman takkuista.

Nivelkipuja on myös edelleen. Sellainen pikku muutos, että saattaa olla pari päivää väliä ilman mitään tuntemuksia. Ja sitten taas palataan normaaliin. Ja edelleen rasitus tuo lisää kipuja. Eli tämä liikunnan hyvää tekevä vaikutus on kyllä jokseenkin kaksipiippuinen juttu.



Olen ollut todella pettynyt, etten ole pystynyt urheilemaan ja siten nostamaan oloani paremmaksi. Tai oikeastaan, minähän olen kyllä kuntoillut jonkin verran. Se vain ei ole johtanut suoraan nousevaan kuntoon ja olotilaan. Ja kun noita sivuoireita on edelleen, niin todennäköisesti niitä on myös jatkossa. Joten omaa asennettahan tässä sitten vain pitää rukata. En voi jatkaa vielä seuraavaa neljää vuotta ihmetellen ja hyvää oloa odotellen. Pitänee alkaa elämään näiden kanssa samoin kuin kilpirauhasen;nyt ollaan kunnossa ja mennään eteenpäin siten kuin menee.


En millään haluaisi hyväksyä, että tämä hieman sairaan oloinen olotiula olisi minulle vielä neljä seuraava vuotta se normaali. Mutta myönnän etten voi myöskään seuraavaa nejää vuotta elää joka päivä odottaen sitä hyvää oloa. Asennettahan tässä siis on muutettava ja sillä mennään, mitä on annettu.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Muna on kanaa viisaampi

Ensimmäinen askel uudella liikuntataktiikalla on nyt sitten otettu eteenpäin. Otin perheen parissa puheeksi sen, että lihaskuntoa pitää kyllä parantaa ja pohdin ääneen erilaisia vaihtoehtoja personal trainerille. Ja sille vaihtoehtona fustraa. No, personal trainer palveluhan sekin tietysti olisi.

Siinä sitten tuli puheeksi, että onhan tuo LapsiNro1 jokseenkin kykenevä tekemään treeniohjelman. Kun itse kuntoilee enemmän kuin aktiivisesti. Tosin valtiolla suoritettava päivähoito hieman juuri nyt määrittelee tuota ajankäyttöä. Ja sitten palvelusjakson jälkeen alkaakin opiskelut Jyväskylässä liikuntatieteellisessä liikuntabiologian opintojen parissa. Ja jo nyt on melkoisen perehtynyt asiaan.

En aluksi oikein tarttunut asiaan, mutta aamu on tunnetusti iltaa viisaampi. Joten seuraavana päivänä uudestaan asia puheeksi. Ja kyllä, LapsiNro1 sanoi tekevänsä ohjelman. Siinä sitten kyseli alkutiedot; mitä teen nyt, minkälaisia jumppia ne on ja mitä itse asiassa haluan. Seuraavalla viikolla viuhuivat tekstiviestit tarkennusten osalta. Taisi olla luppoaikaa valtion päivähoidossa. Kuinka monta miesten punnerrusta jaksat? Puhtaasti 2, fuskaamalla 5. Kuinka monta kyykkyä menee, että et jaksa enää yhtään? En tiedä, en ole koskaan kokeillut. Vähän alkoi jännittämään. Varsinkin, kun ohjelmaa tehtiin teorian pohjalta eikä minkäänlaista aloituskuntotestiä todellisen tason selvittämiseksi tehty. Kaikkihan sen tietää, että ilman sitä ei voi oikein määritellä sitä, miten liikkeelle lähdetään. Ajattelin nyt kuitenkin sitten jollain tapaa itse hoitaa tason oikeaksi.

Jossain vaiheessa varmaan tajuan ja ymmärrän ja uskon, että jos joku on perehtynyt asiaan, niin siihen voi luottaa. Tuli siis päivä, että valtion päivähoidosta pääsi lomille. Ja kävimme läpi ohjelman. Olin itse ajatellut, että tekisin heti sen ohjelman kokonaisuudessaan, jotta selviäisi samalla se oikea vaativuustaso. Mutta tässä nyt on kaikenlaista pientä jumia selässä, joten kunnon jumppa jäi haaveeksi. Tehtiin siis vain kevyesti läpi liikkeet.

Ensimmäinen havainto; LapsiNro1 näytti tietävän mistä puhui. Tuli selkeät selostukset liikkeistä, mihin ne vaikuttaa ja millä tavalla. Oli myös huomioitu se, mitä teen niissä kahdessa käymässäni jumpassa. Tästä syystä vastalihakset jätettiin kotiohjelmassa pois, kun niitä tehdään säännöllisesti muutnekin. Ok, minulle sopii. Toinen havainto: tuli selkeät ohjeet liikkeiden oikeasta suorituksesta ja siitä, miten minä ne saan tehtyä oikein. Kaikissa liikkeissä se puhdas suorittaminen korostui. Ja myös liikkeiden suorittaminen kunnolla loppuun. No, se taitaa olla sitä puhdasta suorittamista. Taisi myös todeta, että “älä nyt sitten tee fuskaamalla mitään”. En tietenkään. Kolmas havainto: oli sittenkin koko ajan ajatellut sitä minun tasoani ja kykyä liikkeiden suorittamiseen. Koko ajan korosti sitä, että jos jaksat tämän hyvin, niin lisää painoja (kahvakuulan kokoa siis) tai lisää toistoja. Jos et jaksa tai pysty tekemään puhtaasti, niin tuli helpotusohjeet.

Mutta tuli myös vaatimuksia, miten sitä suoritustasoa saisi nostettua. Esimerkiksi ne miesten punnerrukset. Nyt ohjelmassa punnerrusten kohdalla aloitan niillä miesten punnerruksilla ja teen niin monta kuin menee puhtaasti. Eli siis varmaan se kaksi. Tämän jälkeen siirrynkin portaisiin ja otan vähän kulmaa ja jatkan punnerrrussarjan tekemistä helpotettuna. Kun kunto kasvaa, siirryn alemmas portaissa kunnes joku kaunis päivä ei aloituksen jälkeen tarvitse enää siirtyä tekemään helpotettua sarjaa portaissa.

Alan myös epäillä, että kyllä ne lapsetkin ehkä jotain tietävät vanhempiensä mielenlaaduista. LapsiNro1 korosti koko ajan sarjojen välillä pidettävästä tauosta. Ja totesi lopuksi, että “suurin vaikeushan sulle on se riittävän tauon pitäminen. Opettele se kunnolla heti alusta”. Jep. Tiedän enemmän kuin hyvin, että se tauko on minulle todella vaikea. Mutta ohjelma on suunniteltu juuri siten, että tehdään kunnolla ja jotta pystyy tekemään viimeisenkin sarjan, pitää harjoitetun lihaksen antaa levätä. Muuten menee niin tukkoon, etttä ohjeman kunnolla tekemisestä ei tule mitään.

Kokonaisuudessaan, pakollisen alkulämmittelyn jälkeen, jumppa koostuu kahdeksasta liikkeestä. Jokaista liikettä tehdään kolme sarjaa ja jokaisen sarjan välissä minuutin tauko.Otan kännykällä aikaa, jotta tauko tulee pidettyä. Ensimmäisillä kerroilla huomasin, että viimeisten sarjojen välillä minuuttikin alkoi tuntua lyhyeltä ajalta. Palautustauko tuli siis aina tarpeeseen. Joikaisessa sarjassa liikkeestä tehdään 10 – 20 toistoa. Toistaiseksi en pysty vielä tekemään kaikissa liikkeissä sitä täyttä määrää toistoja. Enkä ihan kaikissa pysty käyttämään sitä määrättyä kahvakuulaa, vaan teen kevennetysti.

Ensimmäisen kunnon jumppakerran jälkeen tulin niin kipeäksi, että toipuminen vei viikon. Ja tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että olin nyrjäyttänyt nilkkani muutamaa päivää aikaisemmin eli tein hieman enemmänkin helpotettuna ja jätin pois pari juttua, mihin nilkka ei taipunut. Viikon päästä sitten toinen kerta. En ollut enää ihan niin kipeä. Nyt olen tehnyt jo pari kertaa viikossa. Tein jopa lomalla hotellin kuntosalilla lisättynä vatsalihaksilla. Tuli hyvä olo. Olen kylä aika tykästynyt tuohon ohjelmaan.


Nyt sitten vain tekemään niin ahkerasti, että se lihaskunto kasvaa. Ennen kuin siellä ollaan, niin saa tehdä töitä, jotta voi sen ohjelman tehdä täysimääräisesti niin toistojen kuin painojenkin osalta. Nyt on hyvää aikaa keskittyä tuohon jumppaan, kun nyrjähtänyt nilkka estää vielä juoksemisen. Katsotaan sitten parin viikon päästä, mitä jumppa tekee juoksukunnolle.

torstai 11. helmikuuta 2016

Yksi huoli vähemmän

Nyt on sitten käyty kilpparin kontrollissa.

Itse mainostin uskovani, että kilpirauhasen hoidossa olisi löydetty tasapaino. Perustin tämän ajatukseni siihen, että väsymyksestä huolimatta urheilu ei tuntunut lihaksissa samanlaiselta täydeltä voimattomuudelta kuin aiemmin. On sanottu, että esimerkiksi maratonin juoksemista ei estä tai haittaa hermostuksissa valvottu edellinen yö. Treenattu kroppa kyllä liikkuu. Ei todellakaan tarvitse mennä kokeilemaan sitä maratonia todistaakseen, että pienestä väsymyksestä huolimatta liikunta ajaa kropan toimintakykyiseksi. Ja tämän tunteen olin saanut takaisin. Oma pieni kärvistely urheilun sujumattomuudesta on kohdistunut siis vain siihen yleisesti huonoon yleiskuntoon. Ja elämiseen näiden epämääräisten tuntemusten kanssa. Huomautan jo tässä vaiheessa, että teidän hyvin olevani kyllä jonkinlaisessa kunnossa jos kerran pystyn parikin kertaa viikossa juoksemaan viiden kilometrin lenkin. Ja vähän jumppaa päälle.



Kävin siis ennen kilpirauhasen kontrollia niissä laboratoriotesteissä. Olin varma, että testit osoittaisivat arvojen olevan “kohdallaan”. Eli minulla TSH pyörisi siinä vähän päälle ykkösen. Tulokset tulevat hyvin nopeasti ja jo iltapäivällä pääsin tarkastelemaan tulosta. Koska, kukas sitä nyt luottaisi omaan fiilikseen. Siis pakko saada mustaa valkoisella ja sitten voi julistaa tienneensä asian jo muutenkin oman olon perusteella.

Mitä sitten tapahtuukaan, kun labratestit näytivät TSH:n olevan aivan jotain muuta kuin se oletettu oma hyvä taso? Näin nimittäin kävi. Ja oma olo oli tyrmistynyt. Ja pettynyt. Miten tämä voi muka olla mahdollista? Ja seurauksena aloin välittömästi epäilä omaa oloani ja miettiä väsymystä uudelta kannalta. Nyt se varmaan sitten olikin seurausta kilpparin vajaatoiminnasta eikä niistä toistuvista yöheräilyistä. Keräsin jo uudestaan juttua ja oireita ja ajatuksia lääkärin vastaanotolle. Koska kyllähän tähän nyt taas pitäisi reagoida japohtia lääkityksen tasoa. Omat aiemmin niin vhavat fiilikset joutuivat välittömästi romukoppaan.

Olen tainut joskus aiemmin kehua kilpirauhastani hoitavaa lääkäriä. Tämä kontrollikäynti osoitti, että ihan turhaan en ole kehuja jaellut. Lyhyesti totean ensiksi, että lääkärin lopputulema oli minun olevan terve kilpirauhasen vajaatoiminnan osalta. Tämä ei siis teitenkään tarkoita, ettikö minulla vajaatoimintaa olisi, vaan että tällä lääkitystasolla hormonitasapaino on kuten kaikilla niillä, joiden kilpirauhanen toimii normaalisti.

Lääkäri aloitti normaaliin tapaan kyselemällä voinita. Ja minä rehellisesti puhumaan väsymyksestä. “Mutta onko olo muuten sama kuin viimeksi?”. No onhan se. Ja itse asiassa se väsymyskään ei ole niin paha. Ja tuli puheeksi taas se urheilukin. Lääkärin tulkinta oli selkeä. Kaikki nykyiset oireet ovat enää seurausta Tamofen-lääkityksestä ja yöheräilyistä. Tästä eteenpäin mitä tahansa teenkin, en saa enää ajatella kilpirauhasen olevan esteenä tai edes vaikuttavan asiaan. Ja se siitä sitten. Lääkityksen taso on siis löytynyt. Ja tästä eteenpäin pitää keskittyä vain, tai taas uudestaan, siihen toimintakyvyn parantamiseen.



Ja loppuaika vastaanotolla puhuttiinkiin sitten urheilusta. Syömisestä ei ollut hirveästi puhumista. Todettiin vain, että hitaasti kannattaa edetä. Mutta se liikunta. Siitä tuli kyllä hieman sanomista. Melkein kummaltakin. Itse olin sitä mieltä, että toimintakyky ei ole parantunut juuri nimeksikään. Tuntuu todella haastavalta saada kuntoa ja suoritusta edistymään. Lääkäri oli sitä mieltä, että liika on liika. Ensinnäkin, jos kerran pystyn juoksemaan vitosen, niin tämänhetken suorituskyvyssä ei ole mitään vikaa. Ja se suorituskyky nousee todella hitaasti. Siis todella hitaasti. Johtuen siitä, että se hormonitoiminta on nyt sitten enemmän siellä vanhan naisen puolella ja lihakset eivät vain enää ota vastaan asioita kuten ennen. Joten aika tiukka ohje tuli kuntoiluun. Juoksulenkkiä ei pidä pidentää eikä missään tapauksessa yrittää koventaa vauhtia. Eikä lenkkien määrääkään todellakaan pidä nostaa. Itse asiassa kaksi kertaa viikossa riittää. Sen sijaan pitäisi keskittyä kävelemään pitkiä lenkkejä noin 120 sykkeellä. Jumpat ja mahdollisesti jooga tai vastaavat saivat myös kannatusta.

Tässä nyt sitten olen muutaman päivän ajan sulatellut tietoa tuosta kiliprauhasen tasapainosta. On sanottu, että postitiivinen ajattelu parantaa tai ainakin edeistää paranemista. On myös sanottu, että jos oikeasti olisi näin, niin kukaan ei olisi sairas. No, kärjistää voi aina mihin suuntaan vaan. Mutta kyllä se ajattelu jollain tasolla vaikuttaa. Ehkä minun tapauksessani asiaa helpotti se, että olin jo itsekin alkanut olla sitä mieltä, että hoitotasapaino on löytynyt.  Ja silti jouduin kyllä ihan aktiivisesti päättämään etten enää epäile kilpirauhasta mistään oireesta.

Jotenka pieni taktiikan tarkastelu on siis paikallaan. Tuli jo aiemminkin mieleen, että tarvitsen juoksuen kehittämiseen sitä parempaa lihaskuntoa.  Nyt sitten vain tuumasta toimeen. En enää ota paineita siitä, että saanko juostua sen kolme lenkkiä viikossa tehokkaasti. Juoksentelen sen kaksi ja jos joskus tulee juostua kolmas, niin ihan ok. Ja olenhan tässä sen Koiran kanssa kävelyjä tehnytkin, mutta täytyypä hieman viilata aikatauluja siten, että saa kävelyistä niitä pitkiä lenkkejä.  


Ainakin Koira kiittää.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uudet kujeet?

No, ainakin on uusi vuosi. Uusien kujeiden perään en menisi kuuluttamaan. Ei mitään uutta tämän auringon alla. Päivät toistava itseään niin kuin yleensäkin ihmisillä normaalissa elämässä.

Kuntoilu jatkaa myös samaa rataansa.  Joulutauon jälkeen jumpat ovat alkanet. Eli tiistaiain puolitoistatuntia flow-liikuntaa ja torstaisin tunnin core harmony. Olen edelleen sitä mieltä, että nimien keksiminen eri jumppatunneille on melko mielikuvituksellista. Mutta ehkä ne jotain kertovat. Olen todella tyytyväinen näihin jumppiin. Ne aivan selvästi parantavat koordinaatiotani ja kropan yleistä liikkuvuutta ja toimintaa. Juoksenteluun kuuluu ne 2-3 lenkkiä viikossa. Tosin, olen vihdoinkin ymmärtänyt, lue: myöntänyt itselleni, muutaman perusasian.  



Tai oikeastaan vain yhden perusasian. Kunto ja toimintakyky ei kehity ellei haasta itseään hieman enemmän. Olen nyt siinä tilanteessa, että nykyinen juoksentelu ei oikeastaan vie enää ihan hirveästi suorituskykyä eteenpäin. En ole pystynyt pidentämään lenkkiä, vaan hölköttelen edelleen sitä vitosta. En ole myöskään lisännyt vauhtia. Jotta tästä saisi seuraavan askeleen eteenpäin, pitää lisätä tehoja jalkoihin. Ja sehän tapahtuu ihan tavallisella lihaskuntoilulla ja/tai erilaisilla juoksuharjoitteilla.

Jumpat, niin hyviä kuin ovatkin, eivät ole riittävän rankkoja, tai oikeammin haastavia, sen lihaskunnon parantamiseen. Joten kotona tehtävät pikkujumpat pitäisi muuttaa hieman vaativimmiksi. Ei sitä nyt tarvitse siitä huolimatta mitään älytöntä riehumista aloittaa. Riittää kun tekee enemmän kuin mitä nyt. Olen myös miettinyt, että sen kolmannen juoksulenkin ottaminen ohjelmaan oli sellainen näennäisratkaisu. Sain itselleni hyvän mielen, kun mukamas jaksan enemmän. No en kyllä oikeastaan jaksa. Järkevämpää olisi muuttaa tuo kolmas lenkki vaikka spurttien ja erilaisten vetojen tekemiseksi. Kehittäisi paljon enemmän. Ehkä sieltä sitten jossain vaiheessa tulisi se mahdollisuus juosta vähän pidempää lenkkiä.



Siinähän sitä olisi taas hyvä suunnitelma toteutusta vaille. Nyt pitäisi vain saada itsestään irti siihen suorittamiseen. Niin, tässä välissä voikin pohtia tuota sanavalintaa. Onko se suorittamista vai oikeasti mielekästä tekemistä? Minulla on hoitojen jälkeen ollut pakottava tarve päästä samaan kuntoon kuin ennen hoitoja. Ja kun siellä jossain takaraivossa siintää edelleen se pienen pieni haave vielä yhdestä maratonista. Mutta en oikein osaa arvioida, mikä olisi järkevä tai realistinen aikataulu tuon entisen kunnon takaisin saamiseksi. Ei ole hyvä, että pää askartelee koko ajan kuntoiluun liittyvien ajatusten kanssa.

Mutta…minulla on edelleen pieniä fyysisiä rajoitteita tuohon kuntoilun “suorittamiseen”. Olen yhä hieman väsynyt. Kuumat aallot tulevat edelleen ja öisiin herään niihin yleensä kaksi kertaa.  Joten pientä väsymystä jos kerran nukkuu katkonaisia yöunia. Ja vielä satunnaisesti käy niin ettei nukahdakaan kovin nopeasti uudestaan. Kontrollissa oli puhetta, että on hyvä ottaa se hormonilääke yötä vasten, helpottaa olemista päivällä ja kuumotukset tulevat sitten yöllä. Mutta kun se on nyt johtanut tuohon jatkuvaan heräilyyn, niin olen alkanut siirtämään Tamofenin ottamista siitä illasta aikaisemmaksi. Kun niitä kuumotuksia on joka tapauksessa, niin mitä sitä varomaan. Ajattelin, että jos helpottaisi hieman noita iota. Vielä ei ole juuri suurempaa muutosta tapahtunut, mutta katsotaan.  Ihan aamuun en voi sitä lääkkeen ottoa siirtää, kun siellä on se Thyroxinin ottaminen. Kellopeliä tämä oleminen.



Nivelkipuja on edelleen. Mutta melkein voisin sanoa, että ne ovat hieman laantuneet. Aina kun olen näin alkanut ajatella, kivut ovat ilmoittaneet olemassaolostaan. Rasitus lisää selkeästi särkyä. Eli vaikka liikunta tekeekin hyvää, niin myös kyllä hieman rasittaa. Jonkin verran on pientä pahoinvointia, mutta huimauskohtauksia on ollut vain pari. Väsymyksen vuoksi olen muutaman kerran jättänyt juoksematta kokonaan, mutta yleisimmin olen kyllä sittenväsymyksen ottaessa ylivallan  vain liikkunut hieman kevyemmin. Positiivisena seikkana voin todeta, että kroppa toimii tässä suhteessa “normaalisti”. Eli jos juoksu ei kulje, tuntuu vain sellaiselta normaalilta väsymykseltä, jolloin yleensä saa kyllä aina tehtyä jotain kunhan vain lähtee liikkeelle. Kiliprauhasen hoitotasapaino näyttäisi nyt siis löytyneen. Kohta on siitä kontrolli, joten mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan on menty.

Hiuksista on pieni päivitys. Kävin vihdoinkin kampaajalla. Tässä maassa vain U20lätkämajoukkuella ja minulla oli jäljellä takatukka-hiusmalli. Oli jo aikakin siis tehdä visiitti kampaamoon. Ja nyt sitten voikin lopettaa hiusten kasvun seuraamisen. Minusta päästiin jo heti leikkaamaan ihan normaali kampaus eikä tästä kyllä enää saa oikein mitään erityistä seurattavaa. Nyt siis lyhyt hiusmalli ja sitä aion hieman kasvattaa, mutta tämä on jo ihan tavallista leikkaa-kasvata touhua.


Tässä nyt sitten vain odottelen kilpparikontrollia ja lähestyvää vuosikontrollia.