tiistai 29. syyskuuta 2015

Pitkästä aikaa

Olinpa sitten pitkästä aikaa lenkillä.

Huono olo ja huimaukset ovat hieman hellittäneet siitä pahimmasta, mutta valitettavasti ei ppoistuneet kokonaan. Tajusin juuri, siis ennen lenkkiä, että on mennyt lähes kolme viikkoa ilman kunnon yritystäkään juoksentelulle. Olo ei ole ollut mitenkään voittaja -fiilis.



Tajusin myös, että parina viime päivänä mieltä on kyllä askarruttanut ylenmääräinen väsymys. Ja lisääntyneet nivelkivut. Ja totaalisen väsähtänyt olo. Nukuin yhtenä yönä 11 tunnin yöunet ja olin silti väsynyt. Alkaako kuulostaa tutulta? Itselle tuo kuulostaa pelottavan tutulta. Väsymys, johon nukkuminen ei auta. Varsinkin kun päiviin on ilmaantunut pientä haahuilun poikasta. Verhojen ripustus, kesto noin 40 minuuttia, on nyt vienyt minulta kolme päivää. Aivan liian usein olen saanut itseni kiinni tuijottamasta tyhjyyteen. Ja vartti on taas vierähtänyt. Ylipäätään mihinkään toimeen tarttuminen vie aikaa. Ja töitä saa tehdä, jotta ajatus pysyy kiinni suoritettavassa tehtävässä. Olo on siis suoraan sama kuin silloin kun kilpirauhanen ei toiminut eikä lääkitys ollut vielä kohdillaan. Huolestuttaa, jos se minun mielestäni jo kerran saavutettu hoitotasapaino ei olekaan pitänyt.

Joten näistä kahdesta tajuamisesta  tuli mieleen se ainoa väistämätön ajatus: pitää mennä lenkille.

Ensinnäkin jos vain istun kotona ja odotan sitä täydellistä olotilaa ja sivuoireiden loppumista, saan istua ja odotella melko kauan. Jos kerran minulle tulee niitä sivuoireita ja huonoa olo, niin sitten tulee. Jollain tavalla täytyy kuitenkin pystyä toimimaan niistä huolimatta. Lääkitys on kuitenkin päällä viisi vuotta, enää siis tosin neljä ja puoli, ja se on pitkä aika käyttää ihmettelyyn.



Toiseksi, jos kilpirauhanen on aloittanut taas kenkkuilun, halusin testata sen urheilemalla. Ennenhän oireena oli myös se urheilun takkuisuus. Tuntui aina kesken lenkin, että jalat eivät toimi ja tekisin koko ajan mieli pysähtyä nukkumaan. Ikäänkin menisi eteenpäin  jarrut päällä. Ja mitään palautumista ei tuntunut tapahtuvan. Piti siis selvittää, miten nyt kävisi.

Ei sinnä sitten muuta kuin kengät jalkaan ja menoksi. Ilman koiraa, niin sai juosta täysin omaan tahtiin. Epäilen kyllä sivullisten tuominneen toimintani täysin joksikin muuksi kuin juoksuksi. Olen aiemmin todennut itsekin juoksuni olevn enemmänkin hiipimistä. Nyt se ei ollut sitäkään. Oli vain epämääräistä löntystelyä. Mutta tossu liikkui, tuli hiki ja puuskutin. Oireista päätellen siis juoksin.  Pakko myöntää, että oli hieman nihkeätä. Mutta minusta se kuitenkin oli ehkä hieman enemmän sitä, että en ole juossut vähään aikaan. Siitäkin huolimatta, että oli hieman myös sellaista kilpirauhasen-toimimattomuus-tunnetta. Sitä oli lähinnä se väsymys.. Hyvänä puolena voisin todeta, että juoksu kuitenkin kulki, vaikkakin hieman vaivalloisesti. Vaikea siis sanoa, mikä johtuu mistäkin.




Nyt sitten odottelen, miten palaudun juoksusta. Sekä myös marraskuussa tulevaa kilpirauhasen kontrollia. Kaikista tuntemuksista huolimatta en halua aikaistaa kontrollia, vaan katson rauhassa. Sitten tietää paremmin.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Yksi huoli vähemmän

Niinhän siinä sitten kävi.

Huono olo ja huimaukset jatkuivat sen verran voimakkaana, että marssin lääkäriin. En mennyt terveyskeskukseen. Vaikka olenkin matkan varrella monesti ja estoitta kehunut syöpähoitoja, niin minun kehuni jäävät kyllä tuohon erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskuskokeilu ei vakuuttanut. Ja kun on kerran sen epäluulon saanut päälle, niin ei sitä tällaisissa asioissa viitsi alkaa arpomaan. Matka siis vei yksityiselle.

En tiedä olinko riittävän epätoivoisen näköinen vai oliko lääkärillä vain muuten melko herkät tuntosarvet. Mutta nyt vain jotenkin meni ihan nappiin. Vaikka olin niin hermostunut olostani, että halusin vastaanotolle heti ja kun vapaita aikoja ei ollut, menin odottamaan päivystykseen. Kuulostaa pahalta, mutta kun ei siellä ollut mitään jonoa. Joten voihan se olla, että lääkärillä oli oikeasti kunnolla aikaa ja rauhaa pohtia ja kuunnella.



Luonnollisesti tapaaminen alkoi oireiden ja käynnin syyn kertomisella. Olin kyllä ihan rehellinen siinä, että kerroin keskustelustani Syöpäklinikan oirepuhelimeen ja että lähinnä minulla nyt vain hermot petti. Mitäs sitä peittelemään.  En vain enää jaksanut huonoa oloa ja huimauksia. Ja halusin saada varmuuden, että on lääkityksen sivuoire eikä mitään muuta tutkimisen arvoista.

Lääkäri suoritti perustutkimuksen. Verenpaine. Erilaisia tasapainotestejä. Silmien liikkeet. Refleksit. Ja kaikki ok. Ei mitään. Ihan sivuhuomautuksen voisin todeta, että oman huomioni mukaan tasapainoni on parantunut. Ei kylläkään ole minkään harjoittelun tulosta, kun sellaista harjoittelua en ole tehnyt. Oletan, että liittyy kilpirauhasen lääkityksen tasapainon löytymiseen. Joitakin vuosia sitten ihmettelin tasapinon melko nopeaa rapautumista. Jälkikäteen arvioituna kilpirauhanen alkoi oireilla samoihin aikoihin. Ehkä sattumaa, ehkä ei.

Mutta kuten jo totesin, joko lääkäri oli tarkkasilmäinen. Tai sitten oli vain luppoaikaa, mikä piti täyttää. Vaikka potilasta tutkimalla. Lääkäri otti aikaa tutkiakseen Tamofenin aiheuttamia sivuoireita. Yritti jopa soitaa Syöpäklinikan päivystävälle lääkäreille. Jopa kahdesti. Ei saanut kiinni, mutta annan pisteitä yrittämisestä. AIkansa Tamofeniin perhedyttyään totesi olevansa varma, että oireet ovat lääkityksen tuomia sivuoireita. Mitään muuta viitettä ei ole. Sanoi, että jos kalloon kiinnittyvät lihakset ovat tiukalla, niin voi vaikuttaa. Samojn  se alhainen verenpaine. Mikä ei minusta nyt mitenkään erityisen alhainen siellä vastaanotolla ollut. Oli kuulemma lääkärilisää siinäkin. Ja sitten se tuli. Ehdotus magneettikuvaukseen.

Suora kysymys, haluaisitko kuitenkin ottaa magneettikuvat. Kyllä kiitos, haluaisin. Totesin itse, että se olisi kiva ihan siksikin kun se kasvain oli verisuonessa kiinni. Vaikka onkin ollut jo hoidot ja kaikki. Lääkäri oli ymmärtäväinen. Totesi vain, vaikkakin hiemna kuivasti, että tuleepahan sitten katsottua ettei ole niitä etäispesäkkeitä. No niinpä juuri! Sehän on se minun pohdintani ollut. Että olisiko mahdollisesti jotain jäänyt hoidoista huolimatta. En nyt mitenkään erityisesti kohdistanut tuota ajatusta mahdollisesta etäpesäkkeestä juuri aivoihin, mutta nytpä tulisi se alue tarkistettua. Ja onhan ne aivot nyt kuitenkin aika herkät. Olen myös hyvin tietoinen, että pään lisäksi ihmisruumiissa on hyvin monta muutakin kohtaa. Ja verisuonet kiertävt ne kaikki. Mutta jotenkin ajatus juuri pään tutkimisesta tuntui aika lohdulliselta. Varsinki nyt kun on ollut noita oireita. Oletan lääkärin antaneen lähetteen magneettiin vain minun rauhoittamisekseni. Koska oli itse niin varma, että mitään hätää ei ole ja oireet ovat lääkkeen sivuoireita. Joten pisteet tälle lääkärille.

Lopputulos oli aika odotettu. Magneettikuvaus osoitti, että minun pääni sisältö on aivan normaali ja niin kuin pitääkin. Ei mitään ylimääräistä eikä mitään erityistä tutkittavaa. Hieman hölmö olo, mutta vasta näin jälkikäteen. Nyt sitten tiedän senkin varmasti. Ja alan odottaa päivää, että nämä lääkityksen sivuoireet lakkaavat.

Muu tilannepäivitys onkin sitten nopea tehdä. Viime aikainen urheilu on aika minimissä. No onhan niitä jumppia ja se miekkailu. Viime viikon otin niissä kaikissa aika rennolla otteella, kun olo ei ollut paras mahdollinen. Ja kun olo on mikä on, niin eipä sitä juuri ole edes muun urheilun perään haikaillut. Sinänsä virkistävä muutos siihen, mitä yleensä olen urheilusta pohtinut.

Kuumat aallot jostain syystä hieman lisääntyneet. Osittain sen seurauksena yöunet huonontuneet. Ja siitä suorana seurauksena väsyttää aika paljon.  Kyllähän tässä on vielä tekemistä, että olisi oikeasti terve. Vaikka tässä tuleekin aina enemmän lueteltua näitä vaivoja, niin kait sitä kuitenkin on koko ajan jollain tavalla enemmän ja enemmän paranemaan päin. Haluan ainakin uskoa niin.


Yksi jokseenkin yllättävä havainto tuli eilen. Hiukset meni tuulessa sekaisin.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kontrolli Nro1

Hieman vierähti enemmän päiviä kuin olin suunnitellut tämän kirjoituksen aikaansaamisessa. Ja kyse ei kyllä nyt ollut kiireestä. Vaan ihan tästä tavallisesta syöpähoitojen-sivuoireiden-kärsimisestä.  Näin se vaan taas pääsi yllättämään. Tämä elämä syöpähoidosta toipumisessa. Olen nyt viikon ajan tasaisesti potenut lievää huonoa oloa. Siis sellaista, minkä saa kun on kieputtu Linnanmäen laitteissa ihan omiksi tarpeiksi. Tätä huonoa oloa on sitten maustettu epämääräisillä ja hyvinkin yllättäen tulevilla huimauskohtauksilla. Niitä on nyt tullu tasaisesti joka päivä. Mutta täysin ennalta-arvaamattomaan aikaan ja tilanteeseen. Onneksi ei vielä kertaakaan auton ratissa…Joskus joutuu hengittelemään hieman pidempään, että saa olon tasaantumaan.



Onhan näitä satunnaisia pahoinvointeja toki ollut, mutta että viikon yhteen menoon. Se pisti sitten soittamaan Syöpäklinikan oirepuhelimeen. Ja keskusteluun hoitajan kanssa. No, eihän tässä nyt mitään hätää ole. Tamofen lääkitys aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta sivuoireina. Jep, tänne vaan kaikki mahdolliset sivuoireet. Voi kestää pitkäänkin. Viikko ei kuulemma ole vielä mitään. Ensiapuna pitää nyt taas seurata verenpainetta. Tamofen voi alentaa, mikä puolestaan johtaa huimaukseen. Lisäksi lisääntynyt hikoilu aiheuttaa suolojen vajauksen kropassa. Mikä voi johtaa huimaukseen. Hikoilu myös vaikuttaa nestetasapainoon. Mikä voi johtaa huimaukseen. Eli siis ihan perussettiä. Ollut ihan selvää ja kirkasta kun juoksee maratonia. Olisi voinut luulla, että osaisi soveltaa muuhunkin. Mitäs tässä nyt sitten muuta kuin verenpainetta seuraamaan, lisää vettä ja suoloja kroppaan. Jospa auttaisi. Jos ei kuukauden kuluessa ole helpottanut, niin voidaan miettiä mitä tehdään. Joku kaunis päivä tämäkin olotila on vain kaukainen muisto. Sitä odotellessa.

Mutta nyt on sitten jonkinlainen rajapyykki saavutettu normaaliin elämään siirtymisessä. Vaikkakin viime viikon perusteella siltä ei juurikaan tunnu. Takana on ihan ensimmäinen kontrolli itse hoitojen jälkeen. Varmaan pitää ensiksi oikaista joitain aiempia kirjoittelujani. Nyt ei siis ollut mikään lääkäritapaaminen. Vaan syöpähoitajan. Lääkäriä nähdään seuraavan kerran vasta silloin kolmannen vuoden kontrollissa. Sitten joskus tulevaisuudessa. Mutta kun on tullut huomattua, että ne hoitajathan on varsin päteviä ja vastaavat pääsääntöisesti lääkäreitä selkeämmin ja täsmällisemmin, niin eihän tässä mitään hätää ollut. Ja eipä tarvinnut yrittää ylläpitää keskustelua sen erikoistuvan nuoren lääkärin kanssa. Joten päättelin jääneeni voiton puolelle tässä tapaamisessa.

Varsinkin, kun ei se hoitajan ammattitaito pettänyt taaskaan. Mistä näitä tyyppejä oikein tulee? Jotenkin hoitajiksi, ainakin tuolla syöpäpuolella, on valikoitunut hyvin ammattitaidoltaan varmoja yksilöitä. Ilo jutella heidän kanssaan. Minullahan oli kontrollia varten mietittynä muutamia kysymyksiä. Mielessä vilahti sekunnin murto-osan ajan ajatus, että jätän kyselemättä,  kun ei ollut se lääkäri siellä pöydän toisella puolella. Onneksi itsellä järki voitti ja pistin kaikki pohdintani pöytään. Sitä vartenhan nuo kontrollit ovat. Siis sen lisäksi, että tehdään se tekninen tutkimus.

Niin, tulokset sieltä teknisestä tutkimuksesta olivat melko yksiselitteiset. Ei mitään. Kaikki aivan normaalia ja puhdasta. Leikattu rintakin alkaa pehmetä ja siten lähentyä vähitellen normaalia olotilaa. Iho edelleen tummempi, mutta toki sekin vaalentunut jo hieman siitä sädehoidon loppumisesta. Verikokeissa ei mitään erityistä. Paitsi maksa-arvo hieman kohllaan. Mutta minulla on sitä kohonnutta arvoa ollut ennenkin juuri hoitojen aikana, joten tulkinta oli nyt, että Tamofen eli se hormonilääkitys nostaa. Ja kun oli sen verran marginaalisesti yli viitearvon, niin siihen ei tarvinnut reagoida mitenkään. Sopii minulle.



Muuten keskustelu käytiin aika lailla nykyisten oireiden ja jaksamisen ympärillä. Ja siihen ne minun ihmettelytkin lähinnä liittyivät. Siis siihen lopulliseen toipumiseen ja siihen, kun tuntuu, ettätoimintakyky ja jaksaminen ei millään palaudu. Sain aika lailla ymmärrystä. Minulla oli kuitnekin takana melkoiset sivuoireet itse sytostaattihoidoista. Muistutuksena tuli taas se vuoden toipumisaika. Jota kuulemma pitää lisätä minun niillä kolmella sairaalassa hoidetulla infektiolla. Ne kuulemma ovat jokainen vieneet minun kuntoani vielä alemmas. No jopas jotakin. Sekin vielä. Varsin loogista, vaikka en sitä itse ollutkaan tullut ajatelleeksi.

Oireista nämä lievät ja satunnaiset kipuilut ovat osittain sytostaattihoidon jäänteitä. Lähinnä ne pistelyt tai lievät puutumiset, mitä on sormissa ja varpaissa. Muut nivelkivut ovat kuulemma Tamofenin aiheuttamia. Erityisesti ottaa pieniin niveliin. Juuri niissähän minulla niitä kipuiluja on ollut. Ja Tamofenin vuoksi joka aamu alkaa mummomaisella könkkäämisellä ennen kuin liikkuminen alkaa sujua. Ohimennen käsiteltiin satunnaisia huonoja oloja ja huimauksia. Eipä ollut vielä kontrollin aikaan kestänyt viikkoa. Olisi voinut hoitaa sen keskustelun samalla.

Mutta sitten tulin ehkä hieman ohimennen maininneeksi oman urheilun ja mitä teen. Hoitajan ymmärrys hitaaseen toipumiseen loppui sitten siihen. Ei hän kyllä sittenkään mitenkään negatiivinen ollut. Tulin nimittäin maininneeksi, että olin aamulla juossut koiran kanssa hieman päälle kolmen kilometrin lenkin. Jota siis juoksentelen pääsääntöisesti. Satunnaisesti vitosta ja pari seiskaa. Muistin kyllä minita tauot, ettei tule käsitystä ihan täydellisestä juoksulenkistä. Tämä aiheutti hoitajassa naurukohtauksen. Ja sitten hieman tuumailevan kommentin. “Taidan nyt sitten kuitenkin voida ihan hyvin”.

No joo. Pienenä selvennyksenä tuli, että sytostaattihoito vie olon huonommksi vielä pidemmän aikaa kuin sen reilut kolme viikkoa. Jos näin arvioi, niin minun kroppani ei ole toipunut hoidoista (mukaan lukien ne infektiot) vielä edes puolta vuotta. Ja jos tässä vaiheessa pystyy edes juoksemaan vähän, on todella hyvässä kunnossa. Kiva kuulla, vaikka se ei siltä tunnukaan. Toki hoitajakin myönsi, varmaan minun tyrmistyneen ilmeeni nähtyään,  että jokaisella on aina se oma vertailukohtansa. Mutta muistutti perään, ilmeestä huolimatta, että minun on turha haikailla vielä tässä vaiheessa lähellekään ennen hoitojen kaltaista suorityskykyä. Loppukeskustelu taisi mennä jotenkin sitä rataa, että hoitaja muistutteli maltista. Ihan kuin olisin kuullut tuon aikaisemminkin.

Viimeinen kysymykseni koski ihan teknistä yksityiskohtaa. Kuinka vakavaa on jos unohtaa ottaa lääkkeen? No ei ole. Niin olin ajatellutkin. Kilpparilääkitys on myös tällaista hormonilääkitystä ja nehän ovat yleensä käsittääkseni pitkävaikutteisia. Yhden tabletin unohtaminen ei vaikuta suuntaan tai toiseen. Tamofen voi olla kuulemma hyllyllä vaikka viikonkin, kunhan ei tule tavaksi. Joskus esimerkiksi isojen leikkausten yhteydessä saatetaan lopettaa kuukaudeksiki ilman haittaa. Hyvä tietää. Jos vaikka sattuu unohtumaan kotiin jonkin reissun ajaksi.

Nyt sitten opettelen sen sopivan urheilumäärän annostuksen sijasta malttia. Tosin viime viikolla ei juuri ole tarvinnut juoksennella tuon olotilan vuoksi. Aloitin kyllä parit jumpat. Kuulostaa rankalta, mutta ei ole. Sellaista pilatestyylistä hengittelyä ja venyttelyä. Teki hyvää. Niin, aloitin kyllä myös ihan uuden harrastuksen. Se kyllä tuntui hieman liian raskaalta. Mutta katson nyt tämän alkeiskurssin, olisiko siitä minulle uusi juttu. Nimittäin miekkailusta.


Oliko siitä maltista jotain puhetta?