perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kilpirauhanen testissä

Onpa  taas se aika, että käyn labran kautta kilppari-lääkärin vastaanotolle. Eli kontrolli tulossa. Sanonnan mukaan “poissa näkyvistä, poissa mielestä” voidaan tulkita myös siten, että jos ei millään mitään huomaa, niin ei tule juurikaan asiaa ajatelleeksi. Tästä voikin jo päätellä, etten viime aikoina juurikaan ole uhrannut hirveästi energiaani kilpparin toiminnalle. Muuten kuin satunnaisesti ihmetellyt itsekseni, että josko se nyt olisi jonkinlaisessa kuosissa. Omasta mielestäni e ole enää oikein viime aikoina edes huomannut niita vanhoja vajaatoiminnan  oireita. Eli asiaa piti oikein pohtimalla pohtia ennen lääkäriin menoa. Osaa sitten sanoa oikeat asiat.

Tähän liittyy myös nyt sitten pieni testi. Joten kaivoin esille vanhat taulukkoni, missä kootusti oireet ja niiden asteet. Olen nimittäin sitä mieltä, että tämän kilpparin osalta on nyt tultu hoitotasapainoon ja voisin siirtyä vuosikontrolliin. Ja jotta olisi jotain faktaa päätöksenteon tueksi, niin aloin muistella oloa ja niitä kuuluisiä viimeisiä oireita ennen syöpähoitoja.

Olin heinäkuussa 2014 (syöpädiagnoosi ja leikkaus syyskuussa 2014) laittanut itselleni kärsiväni vielä melko reippaasti väsymyksestä, motivation puutteesta eli sellaisesta yleisestä jaksamisesta ja kivuista ja säryistä. Erittäin paljon oli haittaa lihasheikkoudesta eli siitä, että kroppa ei ottanut vastaan urheilua ja kaikki liikunta oli todella tuskaista. Lisäksi lievät oireet pahoinvoinnin ja yleisen huonon olon osalta. Ja olihan minulla ne jatkuvat päänsäryt. Nyt sitten päivittelin tuntemuksia kaikkien noiden oireiden osalta. Ja yritin parhaani mukaan tehdä eroa siitä, johtuisiko vielä sytohoidoista toipumisesta vai siitä kilpparista.

Ihan ensiksi todetaan taas, että ne päänsäryt ovat historiaa. Check. Yleinen huono olo ja pahoinvointi… Hmmm. Ei kyllä enää sellaista kuin vuosi sitten. Juu, tämä nykyinen heikko olo on suoraan seurausta hoidosta ja erityisesti meneillään olevasta hormonihoidosta. Eli mennyttä, check. Väsymys. Juu, onhan tuota. Mutta tätä väsymystä voi todellakin hoitaa nukkumalla. Ei ole enää sellainen turta ja utuinen olo. Lisäksi pääsen aamuisin melko reippaasti ylös sängystä. Mikä oli lähes mahdoton tehtävä silloin kun kilpparia ei vielä hoidettu. Eli check. Kivut ja säryt; ne mitä on, on kyllä suoraan seurausta hoidoista. Ei enää ollenkaan samanlaista jatkuvaa epämääräistä kipuilua. Check. Haluttomuus ja motivation puute, minusta kyllä onaina liittynyt tuohon väsymykseen. Nyt olen toki uupunut enkä jaksa ihan täysillä vielä tehdä kaikkea. Mutta fiilis on kyllä täysin toinen kuin ennen. Mielestäni minulla on tavallinen motivaatio ja into tehdä asioita, oman jaksamiseni rajoissa. Siis check. Joten testattavaksi jäi ainoastaan tuo liikunta.

Ja mitenkäs sitä muuten testaisi kuin kuntoilemalla. Päätin siis kokeillä, kuinka jaksaisin ja miltä lihaksissa tuntuisi kunnon urheilut. Lenkkarit jalkaan, Koira hihnaan ja hönkäykset astmapiipusta. Tavoitteena oli kiertää seitsemän kilometrin lenkki. Ja näin tapahtui. En toki juossut ihan koko matkaa, mutta reilut viisi kilometriä. Ja olin illalla aivan poikki. Mutta koska kyseessä oli testi, seuraavana päivänä saman uudestaan. Nyt oli vuorossa hieman vajaa kymmenen kilometrin lenkki. En taaskaan juossut ihan kokonaan. Otin satunnaisesti pieniä kävelypätkiä. Lisäksi mainittava, että Koira toki pysähteli tekemään omat merkkauksensa eli pikku taukoja tuli kummallakin lenkillä. Mutta tällä toisella lenkillä juoksi selvästi ennenmän kuin aiemmin.

Ja miltä se tuntui? No pahalta. Mutta ei siksi, että lihakset eivät olisi ottaneet vastan kuntoilua. Olin tyytyväinen, sillä vielä toisen päivän lenkillä sain puristettua jaloista irti juoksuaskelia. Se pahalta tuntuminen oli ihan suoraa seurausta huonosta kunnosta. Siltä pitääkin tuntua, jos yrittää tehdä jotain, mihin oma kunto ei oikeasti riitä. Ja mikä parasta, toisen lenkin jälkeen en ollut ollenkaan niin väsynyt kuin ensimmäisen. Tämä ei olisi ollut mahdollista ennen. Silloin jalat olisivat olleet jo ensimmäisenä päivänä niin väsyneet, että toisen päivän lenkki ei olisi onnistunut. Ja nyt selvitin sen jotenkuten.

Testi jatkui kiertämällä seuraavana päivänä viisi tuntia asuntomessuilla. Rauhallista menoa, mutta koko ajan jalkeilla. Pientä uupumista havaittavissa, mutta jalat toimivat. Ja jotta varmistetaan epäilyt, niin neljäntenä päivänä reilu kolmen kilometrin lenkki pienellä kuntopiirillä. Ja kyllä! Olo oli edelleen jaloissa jokseenkin väsähtänyt, mutta jalat toimivat silti. Kyllä se on todistettu, että kilpparin osalta on hoitotasapaino löytynyt. Näin siis aion julistaa  lääkärille. En usko, että on mitään sitä vastaan. Jos tilanne muuttuu kun tästä toivun kokonaan, voin aina palata lääkärin vastaanotolle ja aloittaa hienosäädön uudestaan. Mutta se on sen ajan murhe.

Ja näin tapahtui. Lääkäri oli tyytyväinen. Mutta totesi sitten, että “ota nyt kuitenkin rauhallisesti ja maltillisesti sen urheilun kanssa. Tässä on vielä toipumista.” Keskusteluissa oli myös ne arvot; THS nyt 1,5 (nousua edellisestä kontrollista) ja D-vitamiini 135. THS voi viahdella jonkin verran, kullakin on oma yksilöllinen taso ja vaihteluväli, kunhan olo pysyy hyvänä. D-vitamiini kuulemma vaikuttaa lihasten väsymiseen ja tasapinoon. Tämä oli varsin mielenkiintoista, sillä edellisen kerran kun minulla oli mielestäni täysin hyvä ja normaali olo, oli kun D-vitamiini oli myös reilusti yli 100. Sitten sieltä tultiin alas ja no, syöpähoitojen aikna ei juuri D-vitamiinin saantia hoidettu. Lääkärin mukaan voi olla, etät mina yksilönä reagoin D-vitamiinin määrään herkästi. Joten pidetään se melko korkealla.

Mutta jotta tarina ei olisi liian ruusuinen, niin tulihan sieltä minusta jonkin verran vääriäkin vastauksia. Siis sellaisia, mitä en olisi halunnut kuulla. Olen tietysti melko ärsyyntynyt hoitojen aikana tulleisiin kiloihin. Varsinkin, kun niitä oli aavistus liikaa jo ennen hoitoja. Elättelin toiveita, että painonpudotus voisi sujua nyt kun kilpirauhasen osalta on pasty jonkinlaiseen sopuun. Lääkäri totesti suoraan, että kun on hormonihoitoa ja nyt sitten vaihdevuodet, niin paino ei välttämättä putoa enää ollenkaan. Mitä!!! Kuulemma voi pudota, mutta helppoa se ei tule olemaan. Lisäksi tiukka ohje unohtaa vaaka ja mennä suorituskyky edellä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että pitää keskittyä vain kuntoiluun ja kunnon lisäykseen ja sitä kautta aina vaan rasittavampaan ja monipuolisempaan kuntoiluun. Kroppa tulee sieltä sitten perässä. Jos tuijottaa vakaa, alkaa helposti nipistää syömisistä väärällä tavalla ja se ei sitten toimi. Jep. Kaikesta huolimatta en haluaisi vielä heittää toivoa tuon painonpudotuksen suhteen. Mutta toki itsekin tähtään ensin hyvään kuntoon ja sitä kautta sitten mahdolliseen painonhallintaan. Joitain viilauksia aion kyllä tehdä ruokavalioonkin ja nyt heti. Suomalainen ei usko, ennen kuin itse näkee. Eli tässä tapauksessa kokee. Katsotaan miten käy.

Lopputulos; vielä yksi kontrolli ennen talvea. Sillä varmistetaan, että olo on pysynyt hyvänä ja että arvot ovat vielä kohdillaan. Ja katsotaan, miten se d-vitamiini pysyy siellä ylhäällä. Kyllä tämä tästä taas lähtee.


torstai 23. heinäkuuta 2015

Myönnytyksiä voi tehdä, mutta periksi ei anneta!

Niin se vaan on, että on palattu aikaan, kun mikään ei mene tai toimi kuten on ajatellut. Tai luullut.

Olen hokenut ja kaipaillut säännöllisen kuntoilun perään. Ja tehnyt myönnytyksiä, jotta se onnistuisi. Silti on tuntunut tosi kököltä. Myönnetään. Olen pitänyt sitä merkkinä siitä, että en ole kunnossa. Ja tietysti myös siitä, että lisää pitäisi kuntoilla, jotta olo paranee. Viime aikoina on kyllä ollut tuskaista. Tai itse asiassa jo vähän pidemmän aikaa. Ja se kevytkin hölköttely alkoi olla melko ylivoimaista. Aamujumpasta olen yrittänyt pitää kiinni pitkin hmapain, mutta en siinäkään nyt mitenkään ihan kympin edestä ole onnistunut.

Mielenkiintoista, että sitä aina hakee ensin syytä omasta tahdonvoimasta. Ja ensimmäiseksi syyttää itseään ja laiskuuttaan ja saamattomuuttaan yms., mikäli jokin asia ei mene kuten toivoisi. Luulisi, että olisi jo aiemmista diagnooseista ja kokemuksesta oppinut jotain. Mutta ei. Armoa voi antaa muille, mutta ei itselle. Mutta joskus sitä sitten vain on törmättävä sata lasissa seinään, ennen kuin uskoo ja oppii.

Viimeisin oppitunti tuli vajaa pari viikkoa sitten. Päivällä kävelyllä koiran kanssa heinäpellon laitaa edestakaisin. Ja illalla sitten kärvistelyä allergiaoireiden kanssa. Minullahan on todettu siitepölyallergia ja olen myös lapsuudessa läpikäynyt sen kolmen vuoden piikitys-siedätyshoidon. Nuoruudessa oli myös astmaa ja astmapiippua. Minun allergiani helpotti lasten samisen myötä ja vuosien ajan olen ollut allergian osalta lähes oireeton. Ja se astmapuoli on hyvin hyvin haalea muisto vain. Kunnes koiran saapuminen perheeseen toi allergiaoireet takaisin. Mutta edelleen nämä muutamat vuodet palautuneiden oireiden kanssa ovat olleet melko lieviä ja helppoja. Ei myöskään mitään uutta, sitä samaa vanhaa heinäallergiaa. Joksikin aikaa olen ottanut kesän aikana käyttöön lääkityksen, mutta siinäpä se. Kunnes nyt.

Ilta sen päiväkävelyn jälkeen olikin sitten ihan toista kuin ennen. Siis todellakaan koskaan ennen. Sain ihan kunnon hengenahdistuskohtauksen. Sellaisen, että alkoi huippaamaan ja maailma pyöri aika pahasti. Väkisin syvään hengittelyllä tilanne meni ohi. Väkisin siksi, kun ei se henki tahtonut kulkea millään. Ja keuhkoihin sattui. Tilanne ei rauhoittunut ennen kuin lainasin Appiukon astamapiipua. Ja mikä oli johtopäätökseni tästä? No tietysti, että se oli vain jokin yksittäinen häiriö. Miksiköhän se olisi ollut sitä? Ei ollut yksittäinen, vaan sitä hengenahdistusta alkoi esiintymään muutenkin. Joten lääkäriin.

Ja lääkäristä ulos reseptinipun kanssa. En nyt sitten enää viitsi päivittää saamieni ja syömieni lääkkeiden lukumäärää. Tulee vain pahalle tuulelle. Toteanpa vain, että nyt minulla on laatikossa uudet allergiatabletit, uudet silmätipat ja ihan uututtaan kiiltelevät astmapiippu! Ja kas kummaa. Otin lääkkeet. Ja otin hönkäykset astmapiipusta. Ja lähdin lenkille. Ja jumankauta nääs, se lenkki sujui kuin unelma! Toki päivät ovat erilaisia ja joskus sujuu ja joskus ei. Mutta nyt tunsin aivan selvästi, kuinka kaikki vain oli kevyempää. Ja valitettavasti siinä hölkötellessä tajusin, että en tässä koko alkukesän aikana ole oikein urheillessa saanut hengitettyä kunnolla. Kyllähän se ilman happea urheilun yrittäminen voikin tuntua hieman tahmealta.

Lääkepaketti alkaa olla kohdillaan

Nyt myös tajuan, että minulla on tänä vuonna ollut melko kovat allergiaoireet. Myös melko mielenkiintoinen havainto, sillä kesähän on ollut melkoisen sateinen. Ja silloin pitäisi allergikolla olla hieman helpompaa. Tämä uusi asuinpaikka ei kyllä millään lailla edesauta minun oloani. Heinäniitty alkaa tuosta oman pihan aidan takaa. Joten väkisinkin hiipii mieleen, että mikä vaikutus sytostaattihoidoilla on ollut. Eihän ne nyt tietenkään suoraan mitään allergiaa aiheuta. Mutta jos on muutenkin heikko, niin voiko allergia, ja erityisesti se astma, tuupata päälle hieman voimakkaampana? Vai onko tuo astmapuoli vain oire siitä, että keuhkot ovat olleet viime talvena hieman kovilla?  En tiedä. Voi olla sattumaa tai sitten ei, että juuri hoitojen jälkeen sateisesta kesästä huolimatta on myös allergioiden kanssa otettu huima syöksykierre.

Nyt on sitten eletty uutta elämää uusien lääkkeiden kanssa vajaan viikon. Eihän ne lääkkeet poista sitä, että jotkut päivät vain ovat vielä satunnaisesti huonompia kuin toiset. Niin kuin tänään. Mutta jotain parannusta lääkitys on saanut aikaan. Tämäkin päivä, vaikka hieman huono noin yleisesti ottaen onkin, on alkanut koiran kanssa reilulla kolmen kilometrin hölköttelyllä ja siihen päälle vedetyllä aamujumpalla. Ei ollenkaan huono aloitus huonolle päivälle. Niin voi käydä kun on lääkitys kohdillaan. Kyllähän se vähän harmittaa ettei tajunnut tuota astmaa aiemmin. Olisi ollut vähän helpompaa. Vai oliko se sitä, että ei oikein halunnut myöntää ja yritti vain sivuuttaa asian. Koska henkisesti oli kyllä vaikea myöntää, että huiman paranemisen sijaan tarvitseekin lisää lääkkeitä. Olen nyt siis nöyrtynyt tosiasian edessä ja otan kiltisti lääkkeeni. Joten ei muuta kuin lenkkarit jalkaan ja vaan eteenpäin!

Niken mainos, joo. Mutta minusta niin hyvä!

Loppuun pakollinen päivitys hiuksista. Ne ovat nyt jopa omasta mielestä hieman kasvaneet. Ei todellakaan riittävästi ja kasvun vauhtihan ei päätä huimaa. Mutta suunta on oikea.


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Jaksaa, jaksaa!

Nyt on sitten pidetty taukoa. Kirjoittamisesta ja vähän kaikesta muustakin. Kun ei tässä viime aikoina nyt niin paljoa ole töitä tullutkaan tehtyä, niin se pääasiallinen “muu tuako” on luonnollisesti liikunnasta. Tai oikeastaan vain siitä. Niitä töitä on tullut tehtyä samaan tahtiin kuin tähänkin asti. Ja voisinpa jopa melkein sanoa, että hieman enemmänkin. Mikä tietysti on positiivista, vaikkakaan ei vielä riittävää.

Pääasiallinen syy taukoon oli luonnollisesti se Matka. Se matka, mikä oli korvausta siihen diagnoosin ja hoitojen vuoksi peruttuun matkaan. Se matka, mikä oli ehkä mahdollisesti viimeinen koko perheen yhteinen matka, kun se LapsiNro1 on aloittelemassa omaa elämäänsä. Mutta nyt sitten hoidettiin tämä korvausmatka. Ja määränpäänä oli Shanghai.



Ensimmäinen este minulle oli se henkinen kynnys olla niin kaukana suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä. Mutta ei näköjään ele ongelmaa, mitä aika ei hoitaisi. Joten se siitä. Pohdittavaksi jäi ainoastaan se, miten hyvin jaksan ylipäätään kävellä ja liikkua aamusta iltaan. Ei ollut tarkoitus matkusta toiselle puolelle maapalloa vain makailemaan hotellissa. Joten lomalla joka aamu ylös ja liikenteeseen. Ja pääasiallisesti kävellen. Tämän lisäksi tuli hyödynnettyä hotellin kuntosalia kolmena aamuna aamujumpan merkeissä. Olin väsynyt, mutta tyytyväinen. Koska mielestäni jaksoin tsempata väsymyksestä huolimatta.



Juoksemisen harjoittelu on jäänyt. On sen verran ollut kaikkea muuta touhua, että on tuntunut hieman liialliselta. Joten, kun on jonkin aikaa saanut pidettyä kiinni aamujumpan tekemisestä, myös lomalla, se tuntui aika mukavalta. Ja olihan tuo jossain määrin myös srateginen päätös. Piti ottaa takaisin niitä mahtisuunnitelmia ja aloittaa maltillisemmin. Näillä suunnitelmilla ja suunnitelmien toteutuksella jaksoin lomalla erittäinkin hyvin. Juu, olin siis väsynyt, ei voi kieltää. Mutta periksi ei annettu. Oikeastaan ei tarvinnut edes miettiä, että olisiko ollut tarvetta lepäämiseen. Sen verran hyvältä tuntui väsymyksestä huolimatta. Ilmiselvää lomaeuforiaa.

Jälkikäteen on kyllä tullut mieleen, että olisiko pitänyt antaa periksi sille väsymykselle ja levätä hieman enemmän. Tosin, en usko, että olisi vaikuttanut kokonaistilanteeseen. Loman jälkeen kotiin ja arkeen paluu on ollut melko karua. Eikä se kyllä ole pelkästään aikaerosta toipumista. Olo on täysin vetämätön ja väsynyt. Joka paikkaan vähän kolottaa ja tuntuu epämääräiseltä. Tämä olo alkoi siis heti palattua kotiin. Henkinen selkäranka ilmiesesti tsemppaamisessa katkesi.  Yritin pyristellä vastaan ja käytin yhden päivän puutarhassa lapion ja uusien kasvien kanssa. Virhe. Iso virhe. Sain vaivan palkaksi niin kauhean olon, että se peittosi mennen tullen kasvien istuttamisesta tulleen hyvän mielen. Parin päivän päästä tajusin, että minullahan on flunssa. Olo on kuumeinen ja muutenkin sellainen kökkönen, kuin vain flunssassa voi olla. Kuumetta ei ole,mutta olo on sellainen, että mittareiden pitäisi paukkua.  



Joten tässä taas sitten pohtimaan tätä toipumista ja kunnon kohentamista. Nyt on kutakuinkin tasan viisi kuukautta viimeisestä sytohoidosta. Olisiko jo aika, että kroppa paranee ja ottaa vastaan kuntoilua? Ei ilmeisesti. Jos tuo pieni flunssa, nimitän pieneksi, kun ei ole kunnolla mitattavaa kuumetta, saa kropan näin sekaisin, niin kunnossa ei silloin missään tapauksessa olla. Onnittelen itseäni strategian muutoksesta kuntoilun suhteen ja jatkan kevyesti.




Kevyesti siis tarkoittaa edelleen sitä aamujumppaa. Jos joskus tuntuu todella hyvältä heti aamusta, niin saatan juosta omalla koiran aamu-ulkoilutusvuorolla. Ehkä. Muuten keskityn pääasiallisesti reippaisiin kävelyihin koiran kanssa. Ja tästä eteenpäin, kun nyt kuitenkin on se viisi kuukautta viimeisestä hoidosta, niin yksi maltillinen ja kevyt hölköttelylenkki viikossa.  Hyvä suunnitelma. Ainoa ongelma on tuo korvien väli. Pitäisi malttaa ja jaksaa odottaa kärsivällisesti kropan palautumista. Ja pitäisi jaksaa yhtä kärsivällisesti kehittää kuntoaan maltillisesti, mutta sinnikkäästi. On siinä jaksamista pienelle ihmiselle.