lauantai 31. lokakuuta 2015

Normiviikko

Se olisi sitten siinä. Sitä ihan tavallista ja jopa jossain määrin rutiininomaista elelemistä. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä, ei mitään mainittavaa.

Normiviikko alkaa itsestäänselvällä kahvilla ja sanomalehdellä.Sitten töitä. Kaikenlaista pikkujuttua koneella. Itse asiassa jokainen päivä, myös viikonloppuna, alkaa kahvilla ja sanomalehdellä. Päivät ovat lähes samanlaisia töiden osalta, mitä nyt sitä luonnollista vaihtelua ja rutiinia. Ja sitten sitä kuntoilua.  Se kuntoilu tässä nyt kuitenkin on se juttu, mitä itse seuraan ja mikä on omasta mielestä tärkeätä. Joten kerrataanpa hieman, miten normiviikko menee sen osalta.

Kahdesti viikossa on voimistelua. Olen huomannut, että se kyllä tekee hyvää liikkuvuudelle ja venyvyydelle. Voimistelua on tiistaisin puolitoista tuntia ja nyt poikkeuksellisesti jonkin aikaa torstaisin kaksi tuntia. On esitystä tulossa ja pitää hioa ohjelmaa kuntoon. Onhan siinä tekemistä.



Vähintään kahdesti viikossa lenkkiä. Se on se viisi kilometriä, mitä juoksentelen. Siihen vitosen reitille osuu yksi iso mäki ja toistaiseksi kunto on sallinut vain kerran mäen juoksemisen kokonaan ylös asti. Jos on esitysohjelmassa vielä tekemistä, niin onhan sitä tuossa vitosen lenkissäkin siis.  Sitä juoksentelen niin kauan kunnes se mäkikin sujuu. Toki voin ottaa satunnaisesti jonkin pidemmän lenkin, mutta ei niitä kannata tavaksi ottaa ennen kuin kunto kohoaa riittävästi.

Sitten lisäksi kerran viikossa oma kuntoilu kotona. Hieman vaihtelevasti se perinteinen aamujumppa tai jokin muu. VIimeksi tein neljän liikkeen kuntopiirin. Vastusta tuli kahvakuulista. Piti tehdä viisi kierrosta, Tein neljä. Ja olin neljä päivää täysin maitohapoilla. Kertonee siitä, että lihaskunnosakin on vielä tekemistä. Ja pitää ilmeisesti tehdä liikkeitä aika vaihtelevasti, että tulee riittävän erilaista ärsykettä ja haastetta.



Olen edelleen melko väsyyt. Yöunet ovat katkonaisia ja nukun hieman huonosti, joten sekin lisännee osaltaan väsymystä. Ei siis ihme, että saatan nukkua tosi sikeästi aamulla, vaikka muu talo herää ja pitää meteleiä. Melkoinen Ruusunen, kun ei häiritse tippaakaan. Lääkitys pitää yllä kiitettävästi nivelkipuja. Iskee nimenomaan pieniin niveliin, joten kädet ja jalat nilkasta alaspäin särkevät koko ajna. Edelleen myös niitä huimauskohtauksia ja lievää pahoinvointia. Joka kerta, kun olen alkanut ajatella kaikkien sivuoireiden ehkä hieman lieventyneen, niin kaikki vaivat ovat ottanee kierroksia oikein kunnolla. Joten ehkä nyt ollaan vain ihan hissukseen.

Tätä taustaa vasten olen todella tyytyväinen, että voin melko hyvällä omalltunnolla sanoa liikunnan olevan jokseenkin säännöllistä. Melko paljon lieventäviä adjektiiveja, mutta kuitenkin. Kilpirauhasta hoitava lääkäri painotti todella paljon, että en saa yrittää alkaa tietoisesti laihduttamaan. Vaan minun pitää keskittyä nyt vain fyysisen suorituskyvyn palauttamiseen ja säännölliseen ja riittävään ruokailuun. Kroppa sitten seuraa perässä. Ehkä tämä nyt sitten on sitä. Syönyt olen ainakin kunnolla. Takaraivossa on lääkärin ohjeesta huolimatta aika voimakkaans se, että niistä liikakiloistakin pitäisi päästä eroon.


Ehkä jokin kaunis päivä senkin aika koittaa.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Eka kerta

Eka kerta on kuuluisa. Kun se nyt vain on aina niin jännä / outo / ihmetystä herättävä. Oli kyse sitten mistä tahansa toiminnasta. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa.

Kävin kampaajalla. Ensimmäistä kertaa sitten sen kun hiukset lähti. Ja kutakuinkin tasan vuosi sen jälkeen kun olin käynyt lyhentämässä hiukset ennen sytostaattihoitojen aloittamista. Jotenkin alkoi joka aamu olla taistelua, että sain korvilta sivuille hapsottavat hiukset edes jotenkin sojottamaan edes viitteenomaisesti alaviistoon. Kävin sitten yksi päivä ohimennen kysymässä kampaajaltani, että milloin olisi hyvä tulla siistimään. Suoraan kysymykseen suora vastaus. “No nythän sä kyllä voisit jo tulla.”

Olin oikeasti odottanut ensimmäistä kampaajakäyntiä kuin kuuta nousevaa. Mutta siinä mielikuvassa minulla oli luonnollisesti jo aika pitkät hiukset ja leikattavaa olisi runsaasti. Tämä ei nyt ihan vielä oikein sopinut minun mielikuvaani ensimmäisestä käynnistä. Vaikka kampaaja olikin jo aiemmin sanonut, että hiusten leikkuu syöpähoitojen jälkeen yleensä aloitetaan vain sivujen ja niskan siistimisellä ja sitä tapahtuu aika pitkäänkin. Kyllä edelleen on aika vahvasti mielessä se, että kun hoidot on loppu, niin siitähän sitä sitten yks’kaks ollaan normaalissa kunnossa ja kuosissa. Ei olla. Ei edes hiusten osalta.

Vaikka sitä ihan itse omilla silmillään näkee aina peiliin katsoessaan, että ei siitä päästä oikein ole muuta leikattavaa kuin ne sivusojotukset niin kuitenkin sitä odotti jotain mullistavaa. Minulla on mielestäni erittäin hyvä kampaaja, mutta ei hänkään hyvin lyhyistä hiuksista saa leikattua radikaalisti erilaista (lue: pidempää) kampausta. Ja sitten se pieni tuska siitä, että leikataan pois jotain, mikä on vihdoinkin kasvanut takaisin. Joten se kauan odotettu mieletön kampaajakokemus olikin pikku kärvistely ristiriitaisissa tunteissa.

Mutta vanhaa sanontaa mukaillen; ei mitään pahaa ettei jotain hyvääkin. Tulihan niistä hiuksista vähän siistimmät. Ensimmäinen plussa. Vaikka ero ennen ja jälkeen on melko minimaalinen. Seuraava oli, että kampaaja totesi, että minulla on juuresta tulossa ihan tasaisen tummaa hiusta. Iso plussa. Ehkä en vielä harmaannukaan. Lisäksi siinä tulevia leikkauksia suunnitellessa mieleen jäi ajatus, että sittenkin pitäytyisin tulevaisuudessa ihan lyhyissä hiuksissa. Olen kyllä nyt jo hieman tykästynyt siihen, että sitä laittamista ja vääntämistä ei ole. Täytyy vain katsoa, miten hiukset alkavat käyttäytyä, kun hoidoista on kulunut se reilu vuosi. Epäilen paluuta siihen tikkusuoraan malliin. Kun ei nämä kutrit oikein ole kihartuneet hoitojen jälkeenkään kaikista lupauksista huolimatta.

Ennen ja ...

jälkeen. 



Muuten elämä on aika tasaista. Pientä taistelua väsymyksen ja pienen pahoinvoinnin ja niiden satunnaisten huimausten kanssa. Juoksen epäsäännöllisen säännöllisesti sitä lenkkiä, mutta väsymys tekee sen, että ei oikein saa tsempattua mitään enempää. Eli siis sitä tasaista junnaamista melko hitaalla vauhdilla. Venyttely on jäänyt vähän liian vähälle, joten sitä olen lisännyt viime päivinä. Kaikesta huolimatta edelleen tavoite, että jouluun mennessä juoksisin säännöllisesti = kerran viikossa kympin lenkin. Vaikka en ole saanut urheiltua niin paljoa kuin halusin, niin tuo tavoite ei ole vielä mahdoton. Sen vanhan rakkaan harrastuksen eli naisvoimistelun aloitus on tehnyt hyvää kropan liikkuvuudelle. Siitä sitä huomasikin, että sitä venyttelyä piti lisätä. 

perjantai 9. lokakuuta 2015

Elämä menee eteenpäin - sittenkin!

Jossain vaiheessa epäilin, että en ehkä huomaakaan mitään edistystä missään. Ja sitten vain joku kaunis päivä totean jonkin asian liikahtaneen eteenpäin. Aavistus oli täysin oikea. Eikä se mikään aavistus ollut. Niinhän ihmisille tuppaa käymään kaikkien asioiden kanssa. Harvoin on mitään sellaista muutosta, minkä huomaisi kuin sormia näpäyttämällä. Tai no, varmaan niitäkin löytyy, mutta en viitsi nyt sellaisia alkaa kaivelemaan.

Olo on sen erran kökkö edelleen koko ajan, että en ole edes miettinyt mitään edistystä missään. Olen vellonut tässä väsymyksessä ja pienessä huonossa olossa päivästä toiseen. Minusta on aivan ymmärrettävää, että huumori alkaa loppua. Se hiipuu samaa tahtia kuin tsemppitahto jokapäiväisten töiden suorittamiseen. On päiviä, että tekisi mieli vain vetää peitto korville ja nukkua. Ja sitten vielä vähän nukkua ja nukkua. Näin ei toistaiseksi ole vielä tapahtunut muutamia päiväunia lukuunottamatta.

Olen sinnikkäästi yrittänyt pitää kiinni liikunnasta. Siinä vaiheessa kun aloittelin kuntoilua, kuvittelin pääseväni tilaan, jossa toteutan ennalta suunniteltua ja tarkoin harkittua ohjelmaa. Ja siitä sitten näkee heti ja selkeästi, miten edistyy. Ja tietenkin sitä edistystä tapahtuisi tasaisen tappavaan tahtiin, kun on ohjelma, mitä noudattaa. Juu, ei näin. Edelleen mennään fiilispohjalla.



Rytmiä ja säännöllisyyttä on tuonut nuoruuden harrastuksen uudelleen aloitus. Kaksi kertaa viikossa voimisteluharjoitukset. Ja tiedoksi niille, jotka nyt mielessään näkevät taiturimaisia suorituksia jollakin välineellä, että kyse on ihan perinteisestä naisvoimistelusta. Akrobatiat voi unohtaa. Mutta tuokin liikunta tuntuu ja on huonoina päivinä jopa varsin raskasta. Voisiko tästä joku loogisesti ajatteleva päätellä, että vielä ei kannata rehkiä sen juoksemisen kanssa ihan ylenmääräisesti? Taisin jossain vaiheessa mainita sen miekkailun… Ihan kiva kokeilu, mutta ei juuri nyt. Suoraan sanottuna kalpa osui sen verran suein leikkausarpeen, että aloin aristella. Lisäksi suojuksen pitäminen, siis silmäristikon, häiritsi sen verran, että sain melkoiset pahoinvoinnit. Katsotaan sitä uudestaan sitten, kun olo on parempi. Mutta tämä lenkkeily sitten. Muistaakseni hehkutin jossain vaiheessa aloittavani syyskuusta, ja sittemmin lokakuusta, säännölliset lenkit. Toistan sen, mitä on todettu aiemminkin; myönnytyksiä voi tehdä, mutta periksi ei anneta. Joten se siitä säännöllisyydestä, mutta satunnaisesta juoksentelusta olen pitänyt kiinni. Kuin myös satunnaisista aamu- tai muista jumpista.



Ja sitten teinkin havainnon. Kesken kaiken kiroilemisen ja huonon olon. Olen siirtynyt kolme kilometrin lenkeistä viiden kilometrin lenkkeihin. Ja sen saan suoritettua jopa hieman huonompanakin päivänä. En vieläkään kyllä sanoisi, että lenkki sujuu täysin tyylipuhtaasti. Mutta nyt tuo vitosen lenkki alkaa kuitenkin tuntua siltä normaalilta. Se kolmen kilometrin lenkki on siis jänyt vain siihen aamuhölköttelyyn. Ja ne hieman paremmat päivät sitten. Kyllä! Olen nyt pari kertaa hölkötellyt läpi yhdeksän kilometrin lenkin. Näytti olevan tekniikkalaji. Korvissa soi Miehen aikoinaan toteama totuus: ei se matka tapa, vaan vauhti. Ja Kaverin muistutus pitää syke riittävän alhaalla. Joten hyvin rauhallista ja tasaista hölköttelyä ja pysähdys kun Koiralla tarve merkata, siis varsin usein, ja kappas. Lenkkihän sujui aivan mallikkaasti.


Näistä pienistä havainnoista on se ilo revittävä. Olo kun ei tisessään ole kovin lohdullinen. Nyt on tulossa kyllä jotain merkillistä. Olen menossa ensimmäistä kertaa hiusten lähdön jälkene kampaajalle. Outo ajatus. Olen ollut sillä mielellä, että kaikesta, mikä vähänkin kasvaa, pidän kiinni kynsin hampain. Mutta kyllähän tässä jotain siistimistä on tehtävä. Tämänkin voinen lisätä edistyneiden asioiden listaan.