Pientä toipumista ilmassa. Tai no, olen ainakin jossain
määrin toimintakykyinen. Kertaus on opintojen äiti, joten toistetaan vielä
kerran. Mikään ei mene kuten on ajatellut ja suunnitellut. Ja sitten kun luulee
oppineensa jotain, on seuraava kerta ja huominen taas täysin toista maata. Tämä
on vaikeata. Vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se, että on vakavasti sairas. Vaan
se, että saisi oman päänsä mukaan tähän touhuun. Ja touhulla tarkoitan oireita
ja olotilan vaihtelua.
Kokonaisuudessaan rintasyövän hoito on varsin lyhyt. Kuusi
hoitokertaa kolmen viikon välein tekee 18 viikkoa. Jos aloittaa hoidot lokakuun
lopussa, niin viimeinen hoitokerta olisi seuraavan vuoden helmikuussa. Nelisen
kuukautta. Yksi kvarttaali. Siirtynyt pois rahoitusalalta aikoja sitten ja
edelleen elää kvarttaalitaloudessa… Tragikoomista. No toki tuon jälkeen tulee
muutama viikko sädehoitoa ja sitten seuraavat viisi vuotta tablettia. Mutta
kyllähän se niin on, että kun puhutaan syöpähoidosta, niin tarkoitetaan nimenomaan
sytostaatteja ja sitä kaikkea, mitä siitä hoidosta seuraa.
Minun on todella vaikeata hyväksyä sitä, että hoidosta tulee
juuri minulle niin kovia oireita. Olen täysin poissa pelistä. Sitten olo alkaa
taas parantua, teen suunnitelmat ja alan hommiin. Joskus onnistuu ja joskus ei.
Sitten kun on se yksi todella hyvän olon päivä, unohtaa kaiken muun ja
ihmettelee, että mikä tässä nyt niin vaikeata on. Kunnes taas makaa täysin
voipuneena sohvalla. Ja kiroilee. Miten pää voisikaan pysyä mukana ja sopeutua
olotilaan, kun se muuttuu koko laidasta toiseen. Eli mihin tässä pitäisi
sopeutua? Vaikea olla, kun sitä olotilaa, jossa ajattelin eleväni hoitojen
ajan, ei ole olemassa. Joten kai tässä sitten on keksittävä oma ajatusmaailma
totaaliselle sekasotkulle.
Myönnän kyllä, että kipuilu hieman rasittaa. Minusta kipu ei
jalosta ihmistä. Haasteena on myös se, että vaikka makaisi kuinka koko ajan ja
lepäisi, se ei estä huonojen päivien tulemista. Tai lievennä vaikutusta. Ja
hommailu hyvän fiiliksen voimin ei myöskään pahenna tulevia huonoja päiviä.
Voin rehellisesti sanoa, mitä yleensä sanotaan mielenkiintoisesta työstä: “Mä
en koskaan tiedä, mitä päivä tuo tulessaan ja sehän tässä niin mielenkiintoista
onkin!”.
Alan siis kuitenkin toipua siitä pikku kuumeesta ja sen mukaisesta
olosta. Olen edelleen väsynyt eli en tullutkaan niin hyvinvoivaksi kuin
viimeksi. Saa nähdä, paraneeko olo kun kolmas hoidon jälkeinen viikko alkaa
lähestyä. Pieni yllätys on ollut nämä sormenpäät. Aivan kuin olisin polttanut
sormenpääni. Epäilen, että tämä tarkoittaa sitä, että saan seuraavalla
hoitokerralla ne kylmähanskat. Mutta elämä on kyllä hieman hankalaa, kun ei
oikein pysty kunnolla tarttumaan mihinkään tai tekemään muutakaan käsillä.
Voisi olettaa, että kun väsyttää, niin edes sitten nukahtaisi. No ei nyt
sentään liioitella! Sehän olisi liian ennalta-arvattavaa. Siispä kello on jo
kolme yöllä ja minä valvon. Edelleen. Selvää kuitenkin on, että jos on valvonut
puoli yötä, niin ei siitä millään saa hyvällä tavalla pirteätä ihmistä
aikaiseksi seuraavan päivän hommiin.
Eihän tässä muu auta kuin tehdä taas suunnitelmat
seuraavalle päivälle. Ja aamulla katsoa ja kuulostella, miltä tuntuu ja
minkälainen päivä voisi olla tulossa. Ja sitten joko olla tyytyväinen tai
kiroilla. Miten vaan. Mieli askartelee jo hieman myös muuton jälkeisessä
elämässä. Jotenkin se ei ehkä ole ihan realistinen kuva. Siinä nimittäin paikat
ovat kunnossa ja puuttuvat vaatekaapit ja ovet tilattu ja asennettu… Tai sitten
se pohdinta liittyy siihen, että koira, onneksi, on ollut muuttoviikon ajan
hoidossa ja palaa taas kotiin.
Muutto siis lähestyy ja vielä olisi aika paljon tekemistä.
Hieman pelottaa, että väsymys / kipuilu / muut oireet tulee niin vahvaksi, että
olen taas sohvan pohjalla. Pitää ehkä varuiksi sanoa muuttomiehille, että ensin
muutetaan sohva. Voin siinä sitten makailla ja huudella ohjeita.