torstai 27. marraskuuta 2014

Muutama ajatus

Pientä toipumista ilmassa. Tai no, olen ainakin jossain määrin toimintakykyinen. Kertaus on opintojen äiti, joten toistetaan vielä kerran. Mikään ei mene kuten on ajatellut ja suunnitellut. Ja sitten kun luulee oppineensa jotain, on seuraava kerta ja huominen taas täysin toista maata. Tämä on vaikeata. Vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se, että on vakavasti sairas. Vaan se, että saisi oman päänsä mukaan tähän touhuun. Ja touhulla tarkoitan oireita ja olotilan vaihtelua.



Kokonaisuudessaan rintasyövän hoito on varsin lyhyt. Kuusi hoitokertaa kolmen viikon välein tekee 18 viikkoa. Jos aloittaa hoidot lokakuun lopussa, niin viimeinen hoitokerta olisi seuraavan vuoden helmikuussa. Nelisen kuukautta. Yksi kvarttaali. Siirtynyt pois rahoitusalalta aikoja sitten ja edelleen elää kvarttaalitaloudessa… Tragikoomista. No toki tuon jälkeen tulee muutama viikko sädehoitoa ja sitten seuraavat viisi vuotta tablettia. Mutta kyllähän se niin on, että kun puhutaan syöpähoidosta, niin tarkoitetaan nimenomaan sytostaatteja ja sitä kaikkea, mitä siitä hoidosta seuraa.

Minun on todella vaikeata hyväksyä sitä, että hoidosta tulee juuri minulle niin kovia oireita. Olen täysin poissa pelistä. Sitten olo alkaa taas parantua, teen suunnitelmat ja alan hommiin. Joskus onnistuu ja joskus ei. Sitten kun on se yksi todella hyvän olon päivä, unohtaa kaiken muun ja ihmettelee, että mikä tässä nyt niin vaikeata on. Kunnes taas makaa täysin voipuneena sohvalla. Ja kiroilee. Miten pää voisikaan pysyä mukana ja sopeutua olotilaan, kun se muuttuu koko laidasta toiseen. Eli mihin tässä pitäisi sopeutua? Vaikea olla, kun sitä olotilaa, jossa ajattelin eleväni hoitojen ajan, ei ole olemassa. Joten kai tässä sitten on keksittävä oma ajatusmaailma totaaliselle sekasotkulle.

Myönnän kyllä, että kipuilu hieman rasittaa. Minusta kipu ei jalosta ihmistä. Haasteena on myös se, että vaikka makaisi kuinka koko ajan ja lepäisi, se ei estä huonojen päivien tulemista. Tai lievennä vaikutusta. Ja hommailu hyvän fiiliksen voimin ei myöskään pahenna tulevia huonoja päiviä. Voin rehellisesti sanoa, mitä yleensä sanotaan mielenkiintoisesta työstä: “Mä en koskaan tiedä, mitä päivä tuo tulessaan ja sehän tässä niin mielenkiintoista onkin!”.

Alan siis kuitenkin toipua siitä pikku kuumeesta ja sen mukaisesta olosta. Olen edelleen väsynyt eli en tullutkaan niin hyvinvoivaksi kuin viimeksi. Saa nähdä, paraneeko olo kun kolmas hoidon jälkeinen viikko alkaa lähestyä. Pieni yllätys on ollut nämä sormenpäät. Aivan kuin olisin polttanut sormenpääni. Epäilen, että tämä tarkoittaa sitä, että saan seuraavalla hoitokerralla ne kylmähanskat. Mutta elämä on kyllä hieman hankalaa, kun ei oikein pysty kunnolla tarttumaan mihinkään tai tekemään muutakaan käsillä. Voisi olettaa, että kun väsyttää, niin edes sitten nukahtaisi. No ei nyt sentään liioitella! Sehän olisi liian ennalta-arvattavaa. Siispä kello on jo kolme yöllä ja minä valvon. Edelleen. Selvää kuitenkin on, että jos on valvonut puoli yötä, niin ei siitä millään saa hyvällä tavalla pirteätä ihmistä aikaiseksi seuraavan päivän hommiin.

Eihän tässä muu auta kuin tehdä taas suunnitelmat seuraavalle päivälle. Ja aamulla katsoa ja kuulostella, miltä tuntuu ja minkälainen päivä voisi olla tulossa. Ja sitten joko olla tyytyväinen tai kiroilla. Miten vaan. Mieli askartelee jo hieman myös muuton jälkeisessä elämässä. Jotenkin se ei ehkä ole ihan realistinen kuva. Siinä nimittäin paikat ovat kunnossa ja puuttuvat vaatekaapit ja ovet tilattu ja asennettu… Tai sitten se pohdinta liittyy siihen, että koira, onneksi, on ollut muuttoviikon ajan hoidossa ja palaa taas kotiin.




Muutto siis lähestyy ja vielä olisi aika paljon tekemistä. Hieman pelottaa, että väsymys / kipuilu / muut oireet tulee niin vahvaksi, että olen taas sohvan pohjalla. Pitää ehkä varuiksi sanoa muuttomiehille, että ensin muutetaan sohva. Voin siinä sitten makailla ja huudella ohjeita.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Ei voi olla totta!!

Tämä ei nyt kuulkaa suju!

Eihän tästä ole kuin vuorokausi, kun tsemppasin itseäni oireista huolimatta normaaliin toimintaan.  Tämä vikko piti olla pyhitetty hieman työasioille, pikkumaalauksille ja pakkaamiselle. Muutto on ensi lauantaina.

Sen sijaan otin toisen pikku-pikku visiitin Meilahteen. Kuume nousi eilen illalla ja taas oli edessä lähtö poliklinikalle. Tuttu syteemi. Sänkyyn, verikokeet ja tippa. Anna pissanäyte. Tällä kertaa ei tarvinnut enää kysyä purkin käyttöohjetta. Keuhkokuvat. Vähän ajan kuluttua tuli antibioottitippa. Haloo valkosolujen jumalat, missä luuraatte??

Ja mikä olo? Aivan hirveä. On taas se täydellinen kuume-flunssa-fiilis. Jalkapohjat on niin kipeät, että kävely on todella tuskaa. Sormenpäät ovat arat, mistään ei tee mieli ottaa kiinni.

Ja mitä tuli tulokseksi? Ei mitään. Samaa kuin viimeksi. Onni siis, että ei mitään erityistä bakteeria tai muuta hoidettavaa tulehdusta. Kuumekin hieman laski. Kävi jo sairaalavisiitin aikana jopa alle 37. Sisään mennessä ne neutrofiilit olivat taas jossain tiellä tietymättömillä, ei voitu laskea. Mutta Neulasta rokote alkoi tehdä työtään, aamun verikokeessa neutrofiilit olivat jo yli 1,1.  Viimeksi tuo arvon saaminen 1:n tasolle oli ehto kotiin pääsylle. Muista arvoista voi vain todeta, että onpa hyvässä kunnossa; verenpaine ihanteellinen 119/78, syke kuumeiselle hyvä 72, aamusokeri verestä 4,4 ja happisaturaatio 98. Ei kyllä lohduta.

Joten tällä kertaa tuli pikavisiitti; kuume niin vähäistä (37,2), neutrofiilit turvallisella tasolla eli omaa puolustuskykyä löytyy ja mitään eritystä ei löydy eli kotiin seuraavana päivänä. Mukana ohjeet; jos kuumeilu jatkuu useamman päivän (pienestä kuumeilusta ei tarvitse välittää) tai tulee kuumepiikki tai joitain muita uusia oireita, niin takaisin Meilahteen. Kotiin siis sohvalle apteekista haetun  7 päivän antibioottikuurin kanssa. Tuon neutrofiilitason vuoksi lääkäri sanoi, että on ihan turvallista päästää kotiin suun kautta otettavan antibiootin kanssa. Muut säryt ja kivut on vain kestettävä, nyt ei saa ottaa mitään särkylääkettä, jotta kuumepiikki varmasti erottuu. Kärsitään sitten.

Joten olen perustanut leirin sohvalle. Ja olen oikeasti todella kipeä. Olohuoneessa on minun leirini lisäksi 40, toistaiseksi tyhjää, muuttolaatikkoa.  Minulla ei ole mitään asiaa, eikä myöskään erityisiä haluja tai voimia, tehdä mitään remontin tai muuttamisen eteen. Onneksi on olemassa Sisko, ja Siskolla mahdollisuus järjesteää aikaa. On sitten joku täyttämässä niitä laatikoita.  Huvittavaa on, että noin viikko juuri ennen toista hoitoa sitten mielessä kävi ajatus kevyestä vitosen lenkistä… Kuumehoureessa olin varmaan silloinkin. Saa nähdä, milloin pääsen oikeasti pohtimaan sitä liikuntaa.

Nyt olen siis vain nukunut ja katsonut telkkaria. Mielenkiintoisia ohjelmia keskellä päivää… En ole kuitenkaan ihan täysin levollinen. Kuume on sahannut pitkin päivää 37,3 ja 37,8 välillä. Tuo alkaa kyllä taas kuulostaa kuumepiikiltä, mutta katson nyt hieman aikaa alkaako taas laskea. Vaikka tämä nyt näyttää olevan minun kohdallani syöpähoitojen rutiinia, niin vieläkin sitä on vaikea niellä. Varsinkin, kun olo vaihtelee niin radikaalisti laidasta toideen. Pää ei yksinkertaisesti pysy perässä eikä oikein myönnä kuinka kipeksi voi hoidoista tulla.


Seuraavaksi taas kuumemittari kainaloon ja tilanteen tarkistus. Nyt on jonkin aikaa ollut 37.7. Jos ei ala kohta laskea, niin sitten vain taas Meikkuun suorittamaan rutiineja. Tunnen siellä poliklinikalla paikat jo aika hyvin.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hoito 2 / 6 ja mitä siitä seurasi

Nyt on kulunut muutama päivä hoidosta Nro2. Oikeastaan melkein viikko.

Eihän se itse hoito tunnu miltään. Eikä minulle tule sen hoidon aikana mitään oireita. Niistä ei nyt hirveästi siellä puhuta, mutta säännöllisestihän ne hoitajat, lähinnä se omahoitaja, käy kysymässä “onko kaikki ok?”, “onko mitään tuntemuksia?”. Oletan, että jotkut sivuoireet voivat olla kovinkin rajuja, sillä tällä kertaa hoitajat keskustelivat siitä minkälaista kanyyliä käyttävät. Kummasta mallista saa nopeammin tarvittaessa lääkkeet sisään ja kyse ei ollut varsinaisesta hoitolääkkeestä… Mittailivat sitten siinä, että “ei siinä toisessa ole kuin parin sentin ero, että oikeastaan saman verran ehtii mennä sytostaattilääkettä joka tapauksessa… “. En ehkä halunnutkaan keskustella enempää mahdollisista sivuoireista ja niiden hoitamisesta juuri sytostaattihoidon aikana.

Hoidon aikan jääpaloja piti tunkea suuhun jatkuvalla syötöllä. Koska edellisellä kerralla oli tullut niitä suuoireita. Lisäksi pohdinnassa oli se voimakas muun oireilun alkaminen oikeastaan välittömästi kortisonikuurin loputtua. Joten nyt yritettiin lieventää; kortisonia kun otetaan varsinaisen kuurin aikana 5 tablettia kolmen vuorokauden aikana aloittaen hoito edeltävänä iltana ja päättyen hoidon jälkeisen toisen päivän aamuun, niin nyt hieman jatkettiin. Vielä kolmantena päivänä hoidosta otetiinkin vain aamulla 4 tablettia ja vielä seuraavana päivänä 2 tablettia. Itse olin epäileväinen, että tämä vain siirtää oireiden alkamista. Mutta onhan noilla hoitajilla kokemusta ja muistaen oireiden voimakkuuden, olin valmis kokeilemaan.

Ja sitten ehkä se olennaisin muutos hoitoon. Kun edellisellä jaksolla ne leukosyytit ja erityisesti neutrofiilit laskivat niin rajusti, niin nyt sitten tuli peliin se valkosoluja kasvattava rokote. Rokotetta on olemassa kahta eri valmistetta; toinen on kertarokote ja toinen otetaan viisi kertaa. Kertahoidolla hoitava on huomattavasti kalliimpi, mutta kuulemma ovat teholtaan ja vaikutukseltaan samanarvoisia. Kummastuttaa silti, miksi kalliimpi maksaa reilun 1000 euroa ja edullisempi, vaikka on useammin otettava, maksaa vain murto-osan siitä. Muistaakseni 100 – 200 euroa. En nyt ole ihan varma tuosta. Minulle määrättiin se kertarokote, Neulasta, ja siitä sitten vain reseptin kanssa apteekkiin. Tässä vaiheessa olin tyytyväinen, että lääkkeet ovat minulle erityiskorvattavaia.  2 400 euroa kahdesta rokotteesta (tämä hoitokerta ja vielä seuraava) olisivat jo hieman tuntuneet. Niin, tuo rokote pitää ottaa aikaisintaan 24 tunnin kuluttua itse hoidosta ja se pistetään itse tuohon vatsanahkaan. Minua oli jo aiemmin varoitettu, että hae ajoissa, kyseistä tuotetta ei välttämättä apteekeissa ole hyllytavarna. Ja niinhän se meni minullakin tilaukseen. Olin ajoissa liikenteessä ja rokotteet hyvässä hoidossa jääkaapissa. Joten hoitoa seuraavana päivänä reippaasti mahamakkarasta kiinni ja piikkiä peliin. Ei tuntunut miltään. Mutta mutta, no pain, no gain! Pieni lupaus, että tästä rokotteesta seuraa siten lisää kipuja. Nivelet ja erityisesti alaselkä saattavat särkeä kovastikin. “Niistä ei pidä huolestua, menevät kyllä aika nopeasti ohi.” Sitten vain siis rokotusoireita odottelemaan.



Ensikommenttina toisen hoitokerran oireista voisi sanoa, että kylläpä väsyttää. Aluksi tuntui, että kortisoni tekee taas tehtävänsä, mutta ehkä sitten hieman eri tavalla tällä kertaa. Piristi kyllä eikä nukuttanut. Mutta kun se hetki tuppasi päälle klo 2 – 4 yöllä, niin aamulla ei enää hymyilyttänyt. Päivä oli aika takkuista vain vajaan neljän tunnin yöunella. Ensimmäisellä kerrallahan kortisoni ei valvottanut, vaikka siitäki varoiteltiin. Nyt otettiin sitten takaisin korkojen kera. Ja tätä tapahtui useampana yönä. Muuten olo alkoi tuntu vastaavalla tavalla tukkoiselta kuin ensimmäisenkin kerran jälkeen, mutta ei ihan niin pahasti. Olisiko se kortinsonilla lieventäminen sitten auttanut. Tosin, tämä I nyt tarkoita, etteikö oireita ja huonoa oloa olisi ollut. Kyllä oli, mutta vain vähemmän kuin aiemmin.

Kaksi päivää Neulasta-rokotteen ottamisen jälkeen tulivat pienet ja lievät nivelkivut. Ei todellakaan mitään ihmeellistä. Aamulla tuntui jaloissa ja nivelissä vähän samalta kuin olisi juossut 30 km lenkin. Tätä fiilistähän olen kaivannut… Ja sitten pitkin päivää sellaista kevyttä ja hetkittäistä särkyä. En nyt ehkä mitenkään erityisenä sivuoireena tätä mainostaisi. Olin jotenkin odottanut, että reagoisin tähänkin tietysti voimakkaasti. Mutta tässä se nyt taas nähtiin; kaikki on täysin yksilöllistä ja näköjään melko sattumanvaraista. Näin oletin. Ja olin taas väärässä. Ei mennyt kuin vuorokausi eteenpäin, niin tulihan niitä särkyjä. Tasaisesti nivelissä ja luissa. Erityisesti kantapäät olivat niin kipeät, että kävely oli hieman ikävää. Särky ei ollut mitenkään kestämätöntä ja todella kivuliasta, vaan sellaista tasaisen tappavaa jomotusta. Tunne muistutti edelleen sitä, että on juossut sen koko maratonin kovalla alustalla ja seuraavana päivänä jalat jomottavat.

Suuoireet eivät ole niin pahat kuin viimeksi. Toki makuaisti lähti taas aika livakasti ja se kyllä meni nyt aika totaalisesti. Kaikki ruoka maistuu melkein jopa pahalle. Mutta sen verran opin, että en ole lohduttanut itseäni sokerilla = suklaalla ja olen säästynyt sammaksen muodostumiselta. Varmuuden vuoksi se karpalomehu kyllä odottaa tuolla kaapissa. Kädet ja jalat kuivuvat todella paljon. Mutta vaikea tässä nyt on erotella, mikä johtuu mistäkin. Ne kun tuppaavat kuivumaan minulla joka tapauksessa ja nyt tuli taas kylmemmät ilmat.

Summa summarum; oireet tulivat taas, lisättynä kasvurokotteen tuomilla lisäsärkemisellä. Oleb myös kokonaisuutena hieman väsyneempi. Toisaalta kokonaisolo on kuitnekin parempi kuin ensimmäisellä kerralla. Valitettavasti se ei tunnu siirtyvän kokonaan asioiden hoitamiseen, hieman on takkuista tämä touhuaminen.

Suunnitelmissa onkin nyt ikkunapokien ja Lapsen No2 huoneen maalausta uudessa kämpässä sekä varaston siivousta ja niiden tavaroiden siirtäminen jo uuden talon varastoon. Olen nyt jotenkin päättänyt, että olo ei tästä pahene ja pystyisin ne viikonlopun aikana hoitamaan. Voi olla, että se kunnon oire-olo iskeekin vasta sitten kun kortisonilla lieventäminen loppuu. Mutta sittenhän viikonloppu on jo ohi ja hommat hoidettu.

Sitä paitsi, olenhan jo kuitenkin saanut aloitettua muuttoa siitä lähes tärkeimmästä; jouluvalot on pihapuussa.




tiistai 18. marraskuuta 2014

Tavallista elämää - vai onko?

Viikko, siis tasan viikko, on mennyt siitä, kun pääsin pois sairaalasta pikku visiitiltäni. Ja olo oli kyllä itse asiassa erittäinkin hyvä. Aamuheräämiset sujuivat, päivät ovat menneet töitä tehdessä ja uuden talon remonttia suunnitellessa. Tai no, suunnittelut olisivat jo hieman myöhässä kun remonttia tehdään täyttä häkää. Mutta sitä kaikkea valvomista ja asioiden tarkistelua. Sain myös vihdoin valmiiksi sen työn alla olleen remonttikämpän. Elämä alkaa tuntua – hassun normaalilta.

Remonttiyksiön keittiönurkkaus - valmista!
Jopa niin normaalilta, että se on outoa. Ensinnäkin, palaisin taas tähän kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kummastuttaa edelleen, että oikeastaan kaikki kilpparioireet ovat hävinneet. Eikä vain oikeastaan, vaan ihan oikeasti. Kuten sanoin jo, aamulla herään vaivatta. Ja jos en niin vaivatta, niin se on selkeäsit ollut seurausta valvomisesta. Aamuväsymyskin tuntuu siis normaalilta itse aiheutetulta eikä sellaiselta pökkeröiseltä sumulta kuin ennen. Muistan asioita paremin kuin vielä jonkin aikaa sitten. Ainakin omasta mielestäni. Vaikka ei se muistaminen ihan aukotonta ole…Ne nivelkivut ja epämääräiset säryt, mitä on ollut, ovat kyllä aivan suoraa seurausta sytostaattihoidoista. Joten, tällä hetkellä tuomitsen itse kilpirauhasen vaajatoiminnan korjatuksi ja lääkeannostuksen löytyneen ja osuneen kohdalleen. Palataan tähän asiaan, mikäli tarvetta ilmenee. Oletan, että lopullinen totuus paljastuu siinä vaiheessa kun yritän aloittaa taas sen kunnollisen urheilun.

Tämä on nyt sitä elämää kuin kuvittelinkin eläväni syöpähoitojen välillä. Ja aikana. Pientä epämääräistä kolotusta (käytän nyt tuota, ehkä hieman epäsopivaa termiä, kun en muutakaan keksi) ja satunnaisia väsymyskohtauksia. Näitä sitten rytmittävät muutamat lääkärissä / laboratorioissa käynnit ja mahdolliset lääkkeiden ottamiset. Nyt sairaalareissun jäljiltä oli  otettavana niitä antibiootteja, mutta nekin kuurit on jo syöty loppuun. Ja kun oli vain viikko väliä seuraavaan hoitoon, niin oli taas se laboratoriokäynti ja sitä seuraavana päivänä lääkärin vastaanotto. Eipä siinäkään mitään ihmeellistä olut. Neutrofiili-arvo oli noussut yli kahden ja sillä ollaan jo hyvin viitearvoissa. Ja samoin leukosyyttiarvojen kanssa. Eikun kohden seuraavaa hoitoa.

Mikä sitten ei ole kuten ennen? Lukuunottamatta, että kilpparivaivat tuntuvat jääneen jonnekin historiaan. No, se urheiluhan tässä nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Olen tässä viime vikon aikana päässyt taas koirankin kanssa kävelyille. Ja tarkoitan pitkiä kävelyitä. Yksi jopa 10 km ja eilen noin 8,5 km. Kyllähän siinä alkaa mielessä välkkyä myös se juokseminen. Olen ajatellut kokeilla tällä jaksolla kevyttä lenkkeilyä. Oletuksena tietysti, että olo ei ole aivan yhtä kauhea kuin viimeksi ja jää tuollaiset ylimääräiset sairaalavisiitit tekemättä. Ja toki, olen myös kaukaa viisas. En aio kokeilla urheilua juuri sillä hetkellä kun ne valkosolut ovat alhaisimmillaan. Mutta tässä hyvän olon aikana (=kortisonikuuri päällä) ja sillä kolmannella viikolla ennen seuraavaa hoitoa. Liikunta on se, mitä kyllä tällä hetkellä kaipaan. Ehkä se on myös sitä, että nyt on tullut oltua paljon vähemmän ulkona kuin ennen. Joo, tätä ulkoilua on lisättävä tavalla tai toisella. Erityisesti asia painoi mieltä, kun kaivoin talvikenkiä ja sillä päällimäisenä olivat viime jouluna lahjaksi saadut IceBugit; täydelliset talvilenkkarit!




En myöskään ole mitenkään ystävällisissä väleissä peruukkini kanssa. Periaatteessa se koko varmaan on ihan sopiva, mutta kyllä se vaan tuntuu oudolta. Huomaan, että enemmän kuin mielelläni tartun niihin hankkimiini pipoihin kuin peruukkiin. Jopa tänään, kun olimme katsomassa Miehen kanssa Valteen ja Heiskasen ShowWhat Jouluntähdet showta. Ja minulla alkaa myös vähitellen kasvaa ajatus, että en todellakaan välitä muista enkä kohta käytä mitään. Sisällä se hattukin voi olla hieman lämmin. Kuinka normaalia siis on se, että haluaa kulkea ilman hiuksia tai muuta suojaa? Ihmettelenpä vaan.

Erilaista on myös yleisesti ottaen elämän rytmi. Siitäkin huolimatta, että mainostin viettäväni luonnottoman normaalia elämää. Kyllä se kuitenkin on hieman erilaista kokonaisuutena tarkasteluna. Ei tämä yksi viikko tee siitä niin normaalia. Elämää siis rytmittävät hoidot ja hoidon vaikutukset sen kolmen viikon aikana. Kuten tuokin, miten voi suunnitella urheilua. Samoin lääkkeiden ottamiset. Pitää muistaa aloittaa ennen hoitoa ja siitä ne määrätyt päivät. Muista ottaa myös se Somac ehkäisemään vatsavaivoja. Ja ai niin, muista ottaa se Somac edellisenä iltana ettei sotke kilpparilääkitystä. Ja sitä varten muista olla illalla se neljä tuntia syömättä, jotta saat otettua tyhjään mahaan.

Hoitojen välillä, siinä puolivälissä voisi myös ehkä vältellä nuhaisia / kipeitä henkilöitä, vaikka muuten ei millään lailla tarvitse miettiä. Kun silloin on niitä valkosoluja niin vähän. Ja viime kerta kyllä osoitti, mitä siitä voi seurata. Joten nyt sitten koko lähipiiri Meilahteen ottamaan potilaille ja heidän lähipiirilleen tarkoitetu ilmainen flunssapiikki. Myös minä itse. Mutta sitä suositeltiin erityisesti syöpäpotilaan lähipiirille, koska hoidot tekevät sen, että syöpäpotilas ei saa rokotteesta koko immuniteettisuojaa eli vaikutus on heikompi. Mikäli edes tulee vaikutusta. Joten kun lähipiiri, joka saa koko hyödyn, on rokotettu, niin joukkoimmuniteetti suojaa syöpäpotilasta. Meiltä siis hieman lyhyemmällä Meilahti-visiitillä kävivät koko perhe sekä LapsiNro1:n Tyttöystävä. Vaikka sitä yrittää elää perheen suhteen ihan tavallisesti, niin kyllähän tällä siis joitain vaikutuksia on kaikkiin.

Enkä nyt sanoisi ihan normaaliksi elämäksi sitä, että visiitit ja oleminen sairaalassa alkavat tuntua ihan tavallisilta, jopa jossain määrin kotoisilta. Siltä, että ne ovat oikeasti osa elämää. Infektiohoito sairaalassa sai aikaan sen, että nyt sitten pääsi kokonaan sisälle syöpäpotilaan maailmaan. Ympärillä oli vain syöpäpotilaita ja hoitajien ja lääkäreiden kanssa keskusteliin vain syövästä, veriarvoista, hoidosta ja oireista. Neljässä päivässä se alkoi tuntu normaalilta ympäristöltä ja elämältä. Melkein kyllä laitostuin. Sairaalassa oli yllättävän helppo olla. Olihan se ulospääseminenkin kiva. Mutta silti jäi se tunne, että nyt kuulun tähän porukkaan ja tämä on minun viiteryhmäni. Ennen se fiilis tuli kavereista, harrastuksista, Tukholman maratonilla…. Ei ne vanhat viiteryhmät tietenkään mihinkään ole hävinneet, paitsi Tukholma, mutta nyt minulla on uusi ryhmä, mihin kuulun. Ja outoa on se, että se on suurimmaksi osaksi muille vieras. Ja sitä ei voi samalla tavalla selittää kuin tuota Tukholman maratonia tai muuta kaveriporukkaa. Ehkä siksi, että nuo muut normaaliin elämään kuuluvat viiteryhmät kaikki tiedostavat ja ymmärtävät, koska jokaisella on jokin oma vastaavansa. Mutta sairastumisen vuoksi kuuluminen johonkin porukkaan on vain hieman erilaista.


Tämä oli elämäjakso kahden ensimmäisen hoidon välillä. Saa nähdä,mitä seuraava jakso tuo tullessaan. Vai tuoko mitään.