tiistai 28. huhtikuuta 2015

Paistaa se aurinko joskus tähänkin risukasaan

En vieläkään ole saanut itselleni sitä kunnollista kuntoiluohjelmaa. Sitä kyllä nyt tarvitaan. Muuten menee ihan leikiksi. Tosin sellaisen alustavan ajatuksen olen saanut itselleni ja sitä sitten jollain tavalla yrittänyt noudattaa. Mutta se on vain päässä ja yleensä silloin se ei ihan ole pitävä. Tuppaa lipsumaan käytännössä.

Väsynyt olen edelleen. Yllättävän väsynyt. Mutta kuitenkin päivä päivältä paremmassa kunnossa. Pääsiäisen tapaista yhtä superpäivää, jolloin jaksaa mitä vaan, ei ole tullut. Odoteltu on. Mutta olo on parantunut kuitenkin kokonaisvaltaisesti.  Olen mukana jälleen koiran aamulenkki vuoroissa. Väsyneenä, mutta jokseenkin iloisena. Aamut kevättä kohden erityisesti aurinkoisena päivänä ovat ihan parhaimmillaan.




Lisäksi huomaan, että jonkinlaista työskentelykapasiteetin lisäystä on tullut. Tässä muutaman päivänä olenkin haahuillut ympäri taloa ihmetellen, että mitä sitä tekisi. Kun onkin saanut tehtyä sen yhden suunnitellut asian ja virtaa olisi vielä johonkin muuhunkin. Ja ylipäätään asioita saa tehtyä hieman ripeämmin kuin aiemmin. Tosin, liian rankka tekeminen saa myös aikaan väsymyskohtauksen. Testattu ensin lattioiden vahauksella ja seuraavana päivänä parvekkeen pesulla. Kummassakin on vielä paikkailtavaa…

Liikkumisen kannalta en ole  edes kokenut olevani mitenkään loistokkaassa kunnossa. Ei ole ollut tarvetta siis lähteä kokeilemaan, mitä sitä nyt jaksaisi. Joten siis se päässä oleva alustava suunnitelma; kävelen ensiksi läpi kaikki mahdolliset juoksureitit sykemittarin kanssa. Sillä saan mitattua matkat ja saan itselleni uudet juoksureitit tulevaisuutta varten. Kun kerran ollaan muutettu. Eli tossut jalkaan ja Suunto Ambit töihin! Yhden kevyen hölköttelylenkin tein, ilman koiraa. Kevyt kolme kilometriä eikä tuntunut erityisen hyvältä. Ensimmäinen päätös: juoksen tuota kolmen kilometrin lenkkiä pari kertaa viikossa kunnes se ei tunnut enää ihan kauhealta tuskalta. Sen lisäksi kävelylenkki vähintään kolme kertaa viikossa. Kaksi kertaa viikossa, joko lenkin tai kävelyn jälkeen, kevyt lihaskuntojumppa. Lihaskuntojumppa minulla sisältää punneruksentapaisen ähellyksen, vatsaliikkeet ja selkäliikkeet sekä kunnon venyttely. Tuo venyttely tulee kyllä tapahtumaan useamminkin kuin vain jumpan jälkeen.

Toistaiseksi suunnitelma toteutunut melkein. Tehnyt pari hölköttelylenkkiä ja yhden lihaskuntojumpan. Kävelyt läpi yhden mahdollisen juoksureitin. Enkä tehnyt yhtään venyttelyä. Well done, Jaana! No ei todellakaan. Oletan, että tämä on hieman sama kuin siivouksen kanssa. Turha odottaa mahtavaa inspiraatiota homman suorittamiseen. Sellaista ei tule eli pitää vain tehdä.




Jossain määrin tuo väsymys arveluttaa. Epäilen sen kyllä olevan nyt kilpirauhasen tekosia. Näyttäisi siltä, että olen palannut tähän taisteluun sen saamiseksi tasapainoon. Niin pienestä se on kiinni. Ja toki vaikea arvioida näin vielä varsin vähän aikaa syöpähoitojen jälkeen, että mihin suuntaan asioita pitäisi muuttaa. Jotain on kuitenkin mennyt eteenpäin. Pystyn käyttämään piilolaseja. Silmät eivät enää kuivu samalla tavalla kuin ennen. Eli kyllä tässä oikeaan suuntaan ollaan menossa, vaikka hieman tuskaista välillä onkin.

Tämä pohtiminen on itse asiassa hyvä muistutus siitä, että hoidoista ei vielä ole kovinkaan kauaa. Viimeisestä sytostaatista reilu kaksi kuukautta ja  viimeisestä sädehoidosta puolitoista kuukautta. Etukäteen ajatellessani en odottanut tässä ajassa näkyvän vielä oikein mitään toipumista. Joten tarkemmin ajatellen pitänee ottaa järki käteen ja muuttaa sitä päässä olevaa suunnitelmaa liikunnasta. Taitaa ne kävelyt ja pari hölkötttelylenkkiä viikossa riittää. Jotain kertonee sekin, että sitä omaa alkuperäistä suunnitelmaa ei ole saanut millään pidettyä.

Tätä tämä nyt sitten on. Lepäämistä, nukkumista, vähän töitä, vähän liikuntaa ja taas lepäämistä ja nukkumista. Paino vielä siellä nukkumisella, mutta ehkä se jossain vaiheessa muuttuu.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ohi on!

Se oli sitten siinä. Atiivijäsenyys Meilahden Syöpäklinikalle on vaihtunut kannatusjäsenyydeksi.


Sädehoidotkin loppuivat sitten aikanaan. Pääsiäisen jälkeisellä viikolla oli viimeiset, boosterit. Nehän sitten viimeistelivät myös ihonkin. Hoitaja ystävällisesti tarkasti rinnan viimeisellä kerralla ja totesi lohduttavasti, että se vielä hieman pahenee tuosta. Sädehoidon vaikutus kun kestää vielä noin pari viikkoa viimeisen hoidon jälkeen. Asiakkuus osastolle säilyy kuukauden ajan eli jos oireet muuttuvat oikein pahaksi, niin aina voi soittaa.

Sitten oli vielä se viimeinen lääkärintarkastus. Yleensähän sitä aina haluaa käydä samalla lääkärillä. Pysyy hoitohistoria ja jutut jotenkin paremmin järjestyksessä. Nyt olin kuitenkin toivonut toista lääkäriä. Tosin vain mielessäni enkä esittänyt mitään toiveita aktiivisesti minnekään. Minulle ei jänyt mitenkään dynaaminen vaikutelma meidän edellisestä tapaamisesta ennen sädehoitojen alkamista. Mutta sama lääkärihän se siellä oli. Olin toki tähän varautunutkin ja mietttinyt jo etukäteen kysymyksiä Mutta kyllä se kommunikoinnin kaava oli sama kuin viimeksi. Lääkäri ei oikein tehnyt mitään elettä keskustelun eteenpäinviemiseksi.  Lopulta minusta alkoi tuntua, että ei se oikein raukka osannut kunnolla päättääkään tapaamista. Joten tein itse kysymysteni jälkeen siirron siihen suuntaan ja totesin, että eiköhän tämä sitten ollut tässä. Olihan se.

Ei minulla niitä kysymyksiäkään niin paljoa ollut. Sen verran on sanottava, että kyllähän lääkäri ihan osaava oli. Sitten kun oli selkä kysymys, mihin vastata. Ensiksi käytiin läpi vielä jäljellä ole

vat oireet. Käsi kipeä, mahakivut, väsymys, huonot olot ja kuumotukset… kaikki normaalia. Iso harppaus toipumisessa ja palautumisessa tapahtuu tietysti viikoissa systostaattihoitojen loputtua. Ja sehän jo olin tietysti huomannut itsekin. Pieni yllätys, eikä ehkä niin pineikään, oli, että lopullinen ja totaalinen palautuminen vie noin vuoden. Pisti suhtautumaan hieman uudella tavalla kunnonkohotuksen aloittamiseen.

Oireiden osalta minua tietysti kiinnosti, että kuinka paljon niistä pahoinvointi / kuumotuskohtauksista on edelleen sytostaattihoidon jälkiä vai ovatko ne jo nyt hormonihoidon tuomia oireita. Ikävä kyllä, ne ovat nyt sitten hormonihoidon aiheuttamia. Tervetuloa vaihdevuodet. Ja jälleen yllätystä, kuumotuskohtausten pitäisi tasaantua vähitellen, mutta puhutaan kuitenkin kuukausista. “Lientymistä pitäisi olla havaittavissa syyskuussa olevaan kontrolliin mennessä.” Voihan vitalis. Ei voi muuta sanoa. Tässä on siis edessä puoli vuotta kuumotusta ja palelua ja vaatteiden kanssa puljaamista vuorotellen.  Kuumotuskohtauksiin oli tarjolla myös lääkkeitä. Näistä ensimmäistä lääkäri ei kuitenkaan suositellut, sillä se saattaa heikentää hormonihoidon tehoa. No enhän minkään sellaista halua. Ja seuraavaa mahdollista lääkettä minä en missään tapauksessa halunnut. Se oli nimittäin masennuslääke. Lääkäri oli minusta jossain määrin kuitenkin huolissaan siitä, että jaksanko tai pystynkö elämään oireiden kanssa. Ja kehoitus oli, että mikäli alkaa tuntumaan liian hankalalta, niin yhteyttä Meilahteen. En kyllä tiedä, mitä apua sieltä voisi tulla, kun en masennuslääkkeitä suostu ottamaan. Minusta tuntuu jotenkin turhalta hikoilun, vaikkakin hieman rajumman, vuoksi ottaa mieltä tasaavia lääkkeitä.



Yritin viritellä keskustelua myös siitä kuntoilun aloittamisesta. Ohje oli edellee se sama, mikä on pätenyt koko hoitojen ajan. Kaikkea saa tehdä sen mukaan, mitä itse jaksaa ja mikä tuntuu hyvältä. Mutta kuulemma ei nyt kuitenkaan ihan heti kannata aloittaa mitenkään revittelemään. En kertonut, mitä tein pääsiäisenä.

Lopuksi lääkäri myös tarkisti rinnan. Totesi myös hoitajan tapaan, että sädehoidon vaikutus jatkuu vielä ja pahemmaksi saattaa mennä. Joten antibioottisalvaa reseptillä apteekista. Mutta siihen ne jutut sitten oikeastaan loppuivatkin. Kun minulla ei ollut mitään kysyttävää ja tällä lääkärillä ei kyllä ollut mitään sanottavaa.

Nyt alkoi sitten vapaus hoidoista ja aikatauluista. Jostain syystä olen varma, että minulle ei tule sitä tyhjää tunnetta, kun hdoiot loppuvat. Koin tämän sädehoidon aikatauluineen niin rasittavana. Seuraavan kerran kävelen Syöpäklinikalle puolen vuoden kuluttua kontrolliin. Itse asiassa hieman vajaa, sillä ensimmäinen kontrolli on kuulemma aina sinä kuukautena kuin kasvain leikattu eli minulla syyskuussa.


Ja nyt siirryn kokonaan palautumisen aloittamiseen.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Itku pitkästä ilosta

Tai ei nyt ihan itku. Mutta fiiliksiltään melko lähellä.

Olen tässä huudellut sen treenaamisen, tai ylipäätään kuntoilun, aloittamisen perään. Ja lähes samaan hengenvetoon huokaillut, kun olo ei sitten ihan vastaakaan sitä, mitä on kuvitellut tai mistä on haaveillut. Ja niinhän siinä sitten kävi, kaikki samaan pakettiin. Kuntoilu ja vaivat.

Tiedän erittäin hyvin, että liiallinen ylirasittaminen ei ole hyvästä. Mutta missään tapauksessa ei ole myöskään mitään tarvetta säästelyyn ja hissutteluun. Kuntoilla saa täysin omien voimien ja tuntemusten mukaisesti. Ja niinhän minä tuossa yhtenä päivänä tein pääsiäisen aikana. Kun tuntui niin  hyvältä. Hieman se lähti liikkeelle varkain. Lähdin ulkoiluttamaan koiraa ja laitoi päälle kunnon kuntoiluvarustuksen. Ajattelin kokeilla reipasta ja hieman pidempää kävelyä. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tuntui hyvältä ja olo oli kaikin puolin mukava. Kokeilin pari juoksuaskelta, ihan kevyesti. Tuntuipa edelleen aika hyvältä. Pistin juoksuksi. Enkä pysähtynyt. Juoksin siitä sitten 6 km. Olo oli urheilutermein väsynyt, mutta onnellinen.


Vanhat lenkkarit ja pipo, mutta uudet hanskat!

Jos pari viikkoa sitten kevyestä aamulenkistä tuli melkoinen takapakki, niin aika selvää olemisesta teki myös tuo lenkki. Seuraava päivä meni olon puolesta ok, mitä nyt reidet olivat täysin maitohapoilla. Se kyllä tuntui aika hauskalta pitkästä aikaa. Mutta sitten palattiin tuttuun rutiiniin. Pahoinvointiaaltoja ja ylenmääräistä väsymystä. Jälkikäteen mietittynä olo meni niin vetämättömäksi, että ei tietenkään olisi kannattanut niin rankasti ottaa.

Mutta henkiselle puolelle tulleet plussat kyllä korvasivat kärsimystä jonkin verran. Vaikka olotila ottikin reilusti verran takapakkia, olen silti varsin tyytyväinen kokeiluun. Oli yllättävää huomata, että hyvänä päivänä pystyy urheilla ja vieläpä melko kunnolla. Tämä siis siitä huolimatta, että olen viimeiset kuukaudet käyttänyt joko sängyssä tai sohvalla makailuun ja kuullut korvissani kunnon rapistumisen. Voisiko sittenkin jotain perää siinä, että hyvä kunto auttaa toipumaan hoidoista? Vaikka se kunto ei millään lailla auttanut itse hoitojen kestämistä. Ehkä se kunto nouseekin sitten sieltä nopeammin kuin olen ajatellut. Jos vain malttaa pitää liikunnan jollain tavalla järkevällä tasolla. Ei ole mitään mieltä kahden viikon välein rykäistä jotain mahtiurheilua ja sitten olla täysin poissa pelistä seuraavat pari viikkoa. Mieluummin kuntoilee sopivan rasittavalla tasolla ja koko ajan tasaisesti.Ja lepää riittävästi.  Mutta se säännöllinen kuntoilun aloittaminen kyllä edellyttää, että saa tämän olonsa edes hieman tasaisemmaksi kuin nyt. Ja jos vaikka tämä väsymys vähän hellittäisi.

Onhan tässä sitten vielä toinen juttu, mistä hieman jo aiemmin tuulettelin. Ne sädehoidon sivuoireet. Kun mitään ei sen kummempaa ei oikein ole tullut. Väärin. On tullut. Tuli hieman yllättäen ja aika  nopeasti. Iho alkoi kutisemaan oikein kunnolla. Sitten alkoi lähtemään nahka. Myös kainalosta. Ei kiva. Olin aivan varma, että kun olin päässyt jo hoitojen loppupäähän, niin mitään erityistä ei enää tulisi. Olin siis väärässä. Olon tukaluutta lisää hieman se, että kaikenlainen liikkuminen liikuttaa tietysti rintaakin. Ja kun iho on kuoriutunut pois, niin pienikin rinnan liike tuntuu jokseenkin tuskalliselta. Ja käsien liikuttaminen aiheuttaa vaatteen hankaamisen kainalossa rikkoutunutta ihoa vasten. Kokonaisuuten nämä hoidot ja sivuoireet ovat kyllä aika brutaalia touhua. En olisi itse koskaan uskonut, minkälaista elämä voi olla sivuoireiden kanssa. Vielä näin viime metreilläkin saa koko ajan säätää jotain. Nyt siis päivittäistä vahingoittuneen alueen suihkuttelua ja rasvausta, vaatteiden kanssa varovasti, kun iho on tarttunut alusvaatteisiin, liikkuminen myös varovasti ettei hankaa pahemmin… Mutta niinhän sitä sanotaan; ei mitään pahaa ettei jotain hyvääkin. Hillitseepä tuo ainakin ylenmääräistä juoksentelua.

Viimeisenä harmin aiheena kyllä minitsisin edelleen ja uudestaan sen, että hiukset todellakin näyttävät harmailta. Minulle myös kerrottiin, että kun hiukset kasvavat takaisin, ne tulevat aluksi kiharana. Ei tule. Ihan on piikisuorana päätä vasten. Mikä nyt kyllä tarkemmin ajateltuna on ihan hyvä juttu, onpahan siistimpi eikä rehota joka suuntaan. Tiheyttä ja tasaisuutta sänkeen on tullut sen verran, että piposta olen nyt sitten luopunut kokonaan. Se vain jäi. Ehkä sen nyt sitten voisi laittaa sinne plussa-puolelle, ettei mene ihan täysin valittamiseksi.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Fiilikset, kun sädehoito etenee

Piti hirveällä tohinalla kirjoittaa jonkinlainen liikuntasunnitelma. Ihan siksi, ettei yrittäminen lähde lapasesta ja tule tehtyä enemmän hallaa terveyden edistämisessä kuin sitä hyvää. Mutta ei tästä nyt kuulkaa tule oikein mitään.



Sädehoito on tuonut mukanaan äärettömän väsymyksen. Tosin, nyt on vaikea sanoa, missä vaiheessa sytostaattien vaikutus laimenee ja lakkaa ja mistä lähtien on sitten sädehoidon tai jonkin muun aiheuttamaa kökköilyä. Ota näistä nyt selvää. Lisäksi viime päivinä väsymyksen määrää on lisännyt ihan tavallinen perusflunssa.

Mutta en ole tuon väsymyksen lisäksi saanut pahemmin  niitä muita mahdollisia sädehoidon sivuoireita. Iho punoittaa, on hieman arka, arpea kiristää ja rinnassa tuntuu satunnaisia kipusäteilyjä. Kaikki kuitenkin varsin lievää ja minusta jopa aika normaalia. Eikä pahin pelkoni ihon rikkoutumisesta ja kamalasta kutinasta ole siis toteutunut. Jäljellä on enää kolme boosteri-hoitoa, joten tuskin tuleekaan enää mitään sen kummempaa. Ihoa olen hoitanut joka iltaisella rasvauksella, mutta muuta ei ole tarvittu. Hoitaja kehoitti hautomaan keittosuolaliuoksessa kastetulla rätillä, kuulemma rauhoittaa ihoa. Kokeilin kerran. En taida jaksaa enää uudestaan, kun loppukin jo häämöttää. Tosin, sädehoidon oireet jatkuvat vielä hyvän aikaa itse hoidon loppumisen jälkeenkin, joten voin hyvin tulla vielä toisiin aatoksiin tässä matkan varrella.

Nyt on takana jo seitsemän viikkoa viimeisestä sytostaattihoidosta. Odotan edelleen, että olo kohenee kunnolla. En vieläkään tiedä, mikä odotus olisi realistista. Voinko olettaa oloni olevan hyvä heti kun pääsen vain eroon tästä flunssasta? Vai pitääkö odottaa useampi kuukausi? Jostain syystä oletan itse, että olo on melko ok, kunhan flunssa paranee. Tämä siksi, että viitteitä parempaan oli jo ennen flunssaa. Ja ennen sitä ylenmääräistä parin päivän fyysistä riehumista. Sädehoidon loputtua on vielä lääkäritapaaminen ja taidankin kysyä myös, että mikä olisi realistinen odotus kunnon kohentamiselle.

Pahoinvointikohtaukset ovat vähentyneet ja erityisesti lieventyneet. Kuumotuskohtauksia sen sijaan on, kiitos kysymästä. Alan epäillä, että olen sujuvasti niiden osalta siirtynyt sytostaattien vaikutuksesta siihen hormonihoidon vaikutuspiiriin. Kuumotuskohtaukset ovat kyllä jotain elämää suurempaa. Rasittavuudessaan. Vaatteiden kanssa on hankalaa, kun muutaman kerran päivässä iskee paniikinomainen tarve repiä päältään kaikki mahdollinen, jotta saa iholleen viileää ja raikasta ilmaa. Kun se nyt ei ole kuitenkaan mahdollista, on vaatetus suunniteltava aina siten, että voi kevyesti ja vaivattomasti vähentää. Ja kun kuumotus on ohi, alkaa palelu. Vaikka pitäisikin olla kiitollinen ja onnellinen, että hoidot kaikkine sivuoireineen on pian takana, niin kyllä nuo kuumotuskohtaukset hieman kiristää pinnaa. Ja kun niiden kanssa on sitten elettävä jonkin aikaa.

Henkisesti olen kyllä siis omasta mielestäni valmis vaihtamaan statukseni syövän sairastajasta syövästä parantuneeksi. Minulle tuo parin viikon päästä alkava Meilahden aikatauluista vapaa elämä on se kuuluisa “sitten kun” –elämä. Ajatuksissa on tapahtunut myös pieni muutos sen suhteen, mitä haluan itsestäni tarkistuttaa sitten jossain vaheessa. Aiemmin pidin melko todennäköisenä, etä kääntyisin yksityisen sektorin puoleen ja haluaisin jonkinlaisen kuvauksen mahdollisten etäpesäkkeiden tai ylipäätään leviämisen toteamiseksi. Tämä olisi tullut sitten joskus kunhan hoidoista on riittävän kauan aikaan kulunut. Oletus kun on, että nyt heti hoitojen jälkeen ei kyllä mitään ole. Mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että en sittenkään sellaista halua, kun en koe sille olevan erityisen suurta tarvetta. Jostain syystä en oikein enää osaa pitää mahdollisena, että mitään olisi jäljellä. En tiedä onko tuo tunnetila saatu aikaan asioiden kieltämisellä vai realistisella järkeilyllä, mutta se toimii. Olen siis ihan selvästi valmis siirtymään eteenpäin tästä elämänvaiheesta.



Olen joskus tuolla sairastumisen alkuvaiheilla todennut, että itse syöpädiagnoosi ei nyt kuitenkaan ihan totaalinen shokki  minulle ollut. Ja tämä pätee edelleen. Olen ollut yllättynyt ja enemmän kuin harmissani omista sivuoireistani ja esittänyt suuria epäilyjä, etten enää koskaan pääsee normaalin ihmisen kuntoon. Mutta siinäpä se sitten onkin ollut; en ole murehtinut mahdollista paranemista tai edes epäillyt sitä. Ja tämä on tullut luonnostaan, ei ole tarvinnut hampaat irvessä hokea itselleen sitä positiivista ajattelua. Minun huonot päiväni ovat olleet sivuoireista kärsimistä ja niiden osalta olen kokenut parantuvani kunhan vain päiviä kuluu. En tiedä onko tuo se syy, miksi olen kokenut matkan varrella tarjotun vertaistuen itselleni jokseenkin vieraaksi. En ole kaivannut erityisemmin muuta kuin normaalia asiasta jutustelua omien kavereiden ja tuttavien kanssa. Sen, mitä nyt tulee juteltua, ei edes mitään erityistä purkautumista. Lähinnä tämäkin juttelu on ollut vain hoidon kulusta ja oireista keskustelua.

Ja kun sanon vertaistuki, se ei tarkoita tuota  ystävä / tuttava -jutustelua, vaan sitä tukea, mitä tarjotaan sairaalan ja erilaisten syöpäyhdistysten toimesta. Tämä ei todellakaan tarkoita, että vertaistuki olisi hyödytöntä. Olen ymmärtänyt, että iso osa syöpäsairaista sitä todellakin kaipaa ja tarvitsee. Ja kun kysyntää on, niin tarjontaa löytyy, luonnollisesti myös sosiaalisessa mediassa eri muodoissa. Hieman katselin ja totesin, että sekään ei sovi minulle. Kyllä se vaan niin on, että kun iso joukko sairaita ihmisiä keskustelee tai tuo tuntojaan esille, niin enemmän ne on sitä negatiivista puolta. Tämä ei myöskään tarkoita, että sulkisin silmäni faktoilta. Sen verran on Meilahden käytäviä tallottu, että tiedän realiteetit syövän sairastamisessa.

Myönteisiin asioihin lukeutuu myös hiusten palaaminen. Vaikkakin se on toistaiseksi niin maltillista, että varsinaisesta paluusta ei voi puhua. Pituuttahan ei ole edes mainitsemiseksi asti, mutta tiheyttä on tullut rutkasti. Jopa niin paljon, että LapsiNro1 huomautti asiasta tultuaan viikon reissusta takaisin kotiin. Nyt hiukset kuulemma alkavat jo näyttää siltä, että voisivat vain olla jostain syystä ajettuna ihan lyhyeksi. Itse en ehkä sitä ihan noin näe, mutta kuulostaahan se hyvältä. Hieman kyllä huolestuttaa, kun näyttää aika harmaalta. Jonkin verran olen alkanut julkisilla paikoilla jopa luopua piposta. Myönnetään, johtuu ihan siitäkin, että takatalvesta huolimatta säät ovat lämmeneet. Ja pipo päässä, vaikkakin hiuksitta, tulee aika lämmin. Ja kun on niitä kuumotuskohtauksiakin. Lähinnä pipotta olemista on tapahtunut siis sisätiloissa; kaupassa ja bussissa. Ja Meilahdessa aina. Kun ei sitä hattuakaan enää oikein jaksaisi.

Nyt kun vielä viikon sinnittelee, niin voi alkaa suunnitella tekojaan ihan miten itse haluaa.