"If you're going through hell, keep going."

Reilut kaksi viikkoa viimeisestä hoidosta. Hieman epärealistista odottaa mahtavaa oloa huomisesta lähtien. Hoitojen väli on ollut kolme viikkoa ja se ei koskaan riittänyt siihen, että kroppa ihan täysin palautuisi. Eli jokainen hoito aloitettiin aina huonommasta kunnosta kuin edellinen. Nyt kuusi hoitoa takana ja olo sen mukainen. Oletan, että jotain voisi huomata neljän viikon kuluttua, kun kroppaan ei olekaan lykätty uutta myrkkyannosta kolmen viikon tauon jälkeen. Mutta kauanko menee ennen kuin olo alkaa olla normaali?

Tosin, jos reagoin sädehoitoon kovalla väsymyksellä, niin sitä normaalia oloa on turha odotella vielä vähään aikaan.  Viimeisen syton jälkeen tuntui, että neljä viikkoa on todella pitkä aika ennen kuin sädehoito alkaa. Ja nythän se kohta on täällä. Ensi viikolla on kuvaus. Enpä itse asiassa ole uhrannut sille ajatustakaan ja tuskin kannattaisi uhrata nytkään. Mutta kun kerran tuli mieleen, niin toivotaan nyt, että siinä ei mitään erityistä tule vastaan.

Päivät kuluvat edelleen samalla tavalla kuin ennenkin. Ja joko olen antanut entistä enemmän periksi väsymykselle tai sitten olen todellakin väsyneempi kuin ennen. Yöunet ovat katkonaisia, minkä seurauksena unirytmi on hieman kääntynyt. Nukun aamulla todella sikeästi, vaikka muu perhe herää ja suorittaa normaalit aamuaskareensa. Minun untani se ei häiritse. Ei myöskään enää koira tule sängyn viereen aamulla minua herättelemään, vaan antaa nukkua. Oppinut sekin jotain. En nyt kuitenkaan nuku aamusta ihan määrättömästi. Sen verran elämää tulee kolmesta ihmisestä ja koirasta, puhumattakaan hyvästä kahvin tuoksusta, että olen noussut viimeistään puoli yhdeksän maissa.

Perusleiri sohvan nurkassa

Sivuoireita en enää edes oikeastaan itse noteeraa. Kuumat aallot ja pahoinvointikohtaukset tulevat ja menevät. Rutiinia. Välillä huomaan, että Mies tiedustelee oloa. Taidan juuri silloin huokailla ja puuskuttaa hieman enemmän. Yleensä se olo silloin on aina huono.  Jos erikseen mietin, huomaan, että oikea jalka on edelleen puuduksissa. En kiinnitä siihenkään enää huomiota. Olen tottunut jalan häiritsevään tunteeseen. Ja käteen, mikä ei oikene ihan kokonaan vieläkään. Muuten oleminen on tasaisen voimatonta. Olen oppinut ohjelmoimaan kullekin päivälle yhden suoritettavan asian. Yhtenä päivänä sain suunnitelman sekaisin, kun meninkin imuroimaan. Täysin suunnitelman ulkopuolelta. Siihen sitten loppui sen päivän hommailut. Eli aamusta koneella jotain töitä ja postia. Kevyttä istumista. Sitten “se yksi juttu” ja iltapäivästä sohvalle. Yritän olla nukkumatta, mutta aika usein uni vie väkisin voiton. Siitä voi tosin syyttää tv:n ohjelmatarjontaakin. En enää jaksa edes seurata Doc Martinin yrmyilyä. Ainoa viihdyttävä ohjelma on Grand Designs ja Kelly Hoppenin sisustukset. No ei siitäkään kyllä jaksa koko ohjelmaa ja sitä teennäistä draamaa, loppuratkaisu riittää..

Jos vain vähänkin jaksan, niin tartun iltapäivästä kirjaan. Innostuin, ehkä hieman Matti Myöhäisenä, Jo Nesbyn Harry Hole –kirjoista luettuani Poliisin. Eli hankin sarjasta viisi ensimmäiseksi kirjoitettua. Nyt on menossa niistä komas; Punarinta. Lisäksi tein muutaman kirjahankinnan kun Kuopion visiitillä pysähdyimme Heinolan ABC:n Kirjapörssissä; Moderneja huonekaluja – muotoilua 150 vuotta (pettymys) , kaksi taidekirjaa; toinen Rafaelin  ja toinen Albrecht Durerin teoksista (hyviä), Modernin arkkitehtuurin historia (yllättävän hyvä) ja P.D.Jamesin Valepotilas (sitten kun kyllästyy taiteeseen). Nyt on mitä lueskella.

Oma pää oli kyllä sitä mieltä, että kun viimeinen hoito on takana, niin olo on hyvä heti. Olo on nimittäin myös todella kärsimätön ja huomaan aloittavani joka päivän oloa tutkailemalla. Ja odotus on tietenkin hyvästä olosta. Toistaiseksi odotus ei ole realisoitunut postiviisena, vaan tuottanut pienoisen pettymyksen. Ja kun vain odotan parantuvaa oloa, olen ollut huono tarttumaan mihinkään kunnolla. Lisäksi on ollut vaikea hyväksyä muita sivuoireita, vaan olen aidon hämmästynyt, kun jotain ilmenee. Kuten nyt viime aikoina melko kovat mahakivut aina syömisen jälkeen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen olen oppinut, syön todella pieniä ja kevyitä annoksia. Parikin päivää on mennyt oikeastaan smoothien voimin. On vaikea olla ja  levätä, kun odottaa aikaa, jolloin voisi toimia normaalisti.

Hiukset saisivat kyllä tulla takaisin. Oli helppo hyväksyä niiden puuttuminen hoitojen aikana. Se kuului asiaan. Mutta nyt hoidot ohi, jotenka tämänkin osalta voisi palata normaaliin päiväjärjestykseen.   Hillary Rodham Clinton on kuulemma vuonna 1997 todennut: “If I want to knock a story off the front page, I just change my hairstyle.”
Asialla siis on merkitystä, MOT.

En sitten koskaan kuitenkaan menettänyt kulmiani ja ripsiäni, vaikka ne ehkä harvenivatkin hieman. Kulmathan olivat kyllä jo menneet aika laila sen kilpirauhasen vajaatoiminnankin seurauksena. Oletan, että omat hiukset eivät olisi sittenkään lähteneet ihan kokonaan. Nimittäin sängen kasvu alkoi heti uudestaan, kun olin sen kerran tasoittanut ensimmäisen cef-hoidon jälkeen. Tosin, sen verran on harventumista, että hattua olisin joka tapauksessa joutunut käyttämään. Hiukset kuulemma kasvavat n. 1 – 1,5 cm kuukaudessa. Hoidot kyllä vaikuttavat sen verran, että minulla siihen sentin kasvuun on vaadittu viimeiset kahdeksan viikkoa eli viimeisten cef-hoitojen aika. Mutta voisin olettaa, että kohta pääsen parempaan vauhtiin. Toisaalta, vaikka kuinka pääsisin vauhtiin ja laskisin, niin tästä toukokuun loppuun ei ole kuin kolme kukautta ja neljän sentin sängellä ei vielä kovin hehkeätä kampausta Lapsen Nro1 ylioppilasjuhliin saa…Toivon siis kauppoihin kivoja kesähattuja.

Ja ollaan nyt ihan rehellisiä; haluan aloittaa urheilun! Se kyllä kummittelee takaraivossa. Olen jo ehtinyt miettiä, kuinka pitkällä kevät on kunnes pystyn taas juoksemaan. Mies yrittää muistuttaa, että on syytä aloittaa rauhallisesti, esim. ihan vaikka niillä kävelylenkeillä. Joku kaunis päivä olen todellakin sellaisessa kunnossa, että voimme luopua koiran ulkoiluttajasta ja voin ottaa sen homman taas itse hoidettavaksi. Eiköhän se ulkoilu luonnostaan ala niillä kävelyillä. Urheilun aloituksessa on myös yksi muukin taka-ajatus kuin vain kunnon kohentaminen. Syöpähoidot eivät todellakan ole laihduttaneet minua, vaan päinvastoin. En enää edes halua käydä vaa’alla, sillä oloa ei piristä todeta tulleiden kilojen määrä. Olo on todella pöhöttynyt ja turvoksissa. Ei sinänsä ihme, kun käyttää päivät makaamiseen ja jokseenkin epämääräiseen syömiseen. Pakko tehdä jotain senkin suhteen. Tästähän saa aikaan monta kivaa projektia kunhan on taas terve.

Syöpähoitoihin joutuminen on minusta kyllä menolippu helvettiin. Jotenka mitäs tässä muuta kuin siteeraaman Winston Churchilliä: “If you’re going through hell, keep going.”


Kuinka paljon mahtuu lääkkeitä pieneen ihmiseen?

Ei tämä nyt ihan tilastotieteen puolelle mene, mutta päätinpä kerätä ylös, kuinka paljon lääkkeitä olen saanut nautittua tämän hoidon aikana. Tai enemminkin, kuinka montaa eri lääkeainetta.

Ihan ensiksi voidaan laittaa jonoon särkylääkkeet, Burana 600 ja ParaTabs. Niitä tuli leikkauksen jälkeen. Vaikka molemmat nyt voidaankin katsoa “perussärkylääkkeiksi”, lisään ne mukaan tähän listaani. On kuitenkin sen verran tiivisti tullut nautittua tässä erityisesti viime syksyn aikana. Eikä sitä 600:ta saa peruslääkkeeksi ilman reseptiä. Kaksi.

Sitten alkoivat hoidot. Ensimmäinen hoitoaine oli se Tokedakseli. Sen yhteydessä piti nauttia sitä kortisonia Dexametasonia. Ja jotta ei ärsyttäisi vatsaa, niin Somac:ia. Viisi.

Tokedakseli aiheutti puolestaan rajun muutoksen vastuskyvyssä ja siitä seurasi ne kolme surullisen kuuluisaa extrakäyntiä Meilahdessa. Infektiohan alettiin aina hoitamaan suonen sisäisesti antibiooteilla; kahta eri laajakirjoista antibioottia. Lasken nämä antibiootit vain kerran kolmesta toteutuskerrasta huolimatta. Samaa ainetta tuli kuitenkin joka kerta. Siis seitsemän. Ensimmäisen sairaalahoitokerran aikana sain jo sairaalassa antibiootin huuliherpeksen hoitoon. kahdeksan. Lisäksi sain kotiin viemisiksi antibioottikuurin. Yhdeksän. Ja kun se neutrofiilien lasku otti niin koville, niin sain seuraavia hoitokertoja varten sen valkosoluja kasvattavan rokotteen, Neulastan. Kymmenen täynnä.

Toinen ekstrakäynti meni kevyesti mutta ei ilman erillistä kotilääkitystä. Jälleen antibioottien kanssa kotiin. Yksitoista. Ja sama touhu uudestaan kolmannen käyntikerran jälkeen. Kaksitoista. Lisänä oli sairaalassa saatu antibiootti siihen, että “keuhkoissa näkyi jotain tummaa”. Kolmetoista.Mielenkiintoista tässä on se, että kotiin annettu antibiootti on vaihtunut joka kerralla. 

Toinen hoitojakso käsitti ne kolme eri sytostaattiainetta; cyclofosfamidi,+epirubisiini ja fluorourasiili. Kuusitoista. Lisäksi pahoinvoinnin estämiseen Emend, Primperan ja Granisetron. Ja kun kaikki on tulleet käytetyksi ja nautituksi, niin yhdeksäntoista. Kortisonia myös, mutta sehän on jo laskettu mukaan. Ei oteta tuplana. Itse hoidon aikana tuli myös pahoinvoinnin estolääke. En koskaan tullut kysyneeksi, mikä lääkeaine siinä varsinaisesti oli eli en tiedä olisiko siitä yksi lääke listaan mukaan vai onko jo mainittu noissa, mitä tiedän. Eli lääkkeiden on joko 20 tai 21. Onko enää niin väliä.  Viimeisenä listaan tulee mahdollisen huuliherpeksen uusiutuessa kotihoidoksi määrätty antibiootti. Tämän jouduin ottamaan myös käyttöön eli 21 (tai 22).

Neljän kuukauden aikana siis  ainakin 21 eri lääkettä. Ei ihme, että välillä on joutunut kirjaamaan ylös, mitä pitää ottaa milloinkin, jotta kaikki tulee nautittua asianmukaisesti.

Sädehoito ei vaadi mitään läkitystä, mutta sittenhän alkaa se viiden vuoden hormonilääkitys. 22. Siihen liittyy myös kalkki ja d-vitamiini, mutta niitä kahta en nyt enää laske mukaan, vaikka reseptillä niitä määrättiinkin. Niitä käytttäisin muutenkin, ainakin D-vitamiinia, ilman mitään hoitojakaan. Eikä ne nyt oikeastaan millään lailla lääkkeiksi ole luettavissa. Summa summarum: 22 (tai 23) eri lääkettä. Jep, kyllä piisaa.

Yllätyskeikka

Viimeiseen asti. 

Ihmettelen vain, että alkaako tässä hermot pettää kun ollaan niin lähellä loppua näissä hoidoissa. Kun joskus tuli todettua, että ei ne kaikki vaivat ja kolotukset johdu hoidoista, vaan iälläkin voi olla tekemistä asian kanssa. Ja sitten perään on tullut todettua, että kyllä ne vaivat nyt vaan johtuvat hoidoista. Niin mikäköhän meni pieleen tässä viimeisimmässä ajattelu-päättelyketjussa? Ehkä niissä oireissa oli jotain erityistä sitten kuitenkin.

Ystävänpäivänkimppu No1

Viimeisen hoidon jälkeen alkanut käsisärky muuttui kovemmaksi ja selvästi paikalliseksi. Hyvin outoa. Kun kättä yritti suoristaa, niin kipu otti suoraan vain yhteen paikkaan. Mikä oli myös täysin kosketusarka. Sitten huomasin, että käsihän on hieman turvoksissa. Jonkin aikaa kyllä asiaa ihmettelin ja yritin sivuuttaa taas yhtenä normaalina sivuoireena. Mutta oli se sen verran outo, että otin asiaan hieman vertaistukea Siskon Mieheltä. Hänellä kun oli täysin vastaavat oireet ja tuloksena tulppa. Oma Mies totesi myös, että nyt lähdetään tarkistuttamaan asia. Ja kun virallinen ohjekin oli, että epäilyttävien oireiden suhteen on syytä kääntyä heti hoidon puoleen.

Ja taas Meilahteen. Enkä ollut siellä yksin. Hoitaja tuli juttelemaan aika pian, mutta kysyi heti haluanko odottaa siellä vai tulla myöhemmin uudestaan. Kuulemma ruuhkaa on niin paljon, että nyt kestää. Ja kauan. Lisäksi kaikkki vuodepaikat olivat täynnä. Tosin en sinne olisi halunnutkaan enkä kokenut edes tarvetta olevan. Ilmoitin odottavani. Johtuuko syövästä, mutta hyvin pian tuli lääkärikin juttelemaan. Ruuhkan takia siirsi minut viereiseen Haartmanin sairaalan terveyskeskuspäivystykseen. Mikä taisi osoittautua hyväksi ratkaisuksi. Odotin kaksi tuntia, mikä oli vain labratulosten valmistuminen. Niin, ja sinne labraan pääsin käytännöllisesti katsoen heti.

Tulos; ei tulehdusta, ei tulppaa, ei mitään. Hemoglobiini hieman alhaalla tämän lääkärin mukaan. Se kun oli “vain” 114 ja minä olin riemuissani. Sehän on selvässä nousussa. Mutta tulppa siis varmistettiin verikokeella. Lääkärin mukaan verikoe on erittäin varma silloin kun tulos on negatiivinen. Eli nyt. Mutta, kun kyse on syöpähoidoista ja siten suurenneesta riskistä, niin jatkolähete tuli seuraavana päivänä ultraan. Yöksi kotiin ja aamulla Malmin sairaalaan terveyskeskukseen tutkittavaksi. Ei tarvinnut edes odottaa, ottivat minut sisään jonosta huolimatta heti kun olin paikalla. Kiilasin siis vaivallani kärkeen. Tutkimuksen tulos: kaikki hyvin ja ok ja kunnossa.

Ja minä tunsin itseni tyhmäksi. Se oli sittenkin normaali hoidon tuoma sivuoire. Mutta miksi sitä oli niin vaikea mieltää sellaiseksi? Joka tapauksessa omaa tyhmyyden tuntemista lievitti se, että henkilökunta oli koko ajan sitä mieltä, että näissä tapauksissa on hyvä tarkistaa asiaa kokonaan. Ja tulipa nyt sitten kierrettyä nämä tämän kaupungin päivystävät terveyskeskukset. Hyvä, että menin aina lähetteellä eteenpäin. Tajusin nimittäin tällä kierroksella, että en tiedäkään omaa virallista terveysasemaani kun on ollut tuo muutto. Ehkä sekin vielä selviää. Mutta en nyt kyllä voi tämänkään perusteella moittia terveydenhuoltoa. Tai sitten syöpähoidot ovat todella hyvissä käsissä ja selkeitä tässä maassa.

Mutta kun ihmisen mieli on, mitä on, niin en uskonut yhdellä kertaa. Käsi alkoi kipeytyä huomattavasti enemmän parin päivän sisään. Ja nyt oli sitten kipeä isoilla kirjaimilla. Kunnon tuntemuksia aiheutti jopa suihkussa yhden pisarana tippuminen kädelle. Alan ymmärtä vesikidutuksen tehon. Verisuoni meni kovaksi eli tuntui selvästi koko käden pituudelta. Uudestaan siis Malmin sairaalaan. Ja tulos. Ei mitään. “Normaali” sytostaattihoidon oire. Tekee joskus tosi kipeää suonille, mutta ihan normaalia. Erityisesti kun suoni on mennyt kovaksi pitkältä matkalta, niin ei ole tulpan oire. Tulipahan tarkistettua. Kotiin nukkumaan ja särkyläääkettä naamariin.

Ystävänpäiväkimppu No2

Olisiko tämä nyt sitten kuitenkin ollut viimeinen extrakäynti Meilahdessa / missään sairaalassa? Tästä lähtien maltan hermoni ja pistän kaiken normaalien oireiden piikkiin.  Tosin,  nyt alkaa olla vähitellen käsillä aika, että valkosolut taas ovat alimmillaan ja on otolinen aika saada infektio. Viimeksi pukkasi sen huuliherpeksen eli melko pienellä vaivalla pääsin. Varsinkin kun sai heti ne antibiootit. Olo tässä ainakin alkaa perinteiseen tapaan huonontua. Leiri siis sohvannurkkaan ja odottamaaan tulevaa. Tästä leiristä lähden extrakäynneille vasta kun kuumetta on riittävästi.

Hoito 6 / 6

Se oli sitten siinä. Nyt voi vähitellen aloittaa riemuitsemisen. Ihan siis heti kun olo paranee. Nyt ei oikein jaksa. Odotusta noin kolme viikkoa eli se toipumisaika sytostaattihoidosta. Tosin yleiskunto on sen verran heikohko, että ehkä muutoksia alkaa konkreettisesti huomata kun laittaa päälle vielä toiset kolme viikkoa extraa. Kun ei enää lykätäkään uusia myrkkyjä kroppaan. Tämä oli vähän vama kuin elämä pienten lasten kanssa; tuntuu pitkältä kun  sitä aikaa elää ja vasta jälkikäteen voi todeta sen mennen todella nopeasti.

Viimeisen kerran näin lyhyt hiusmalli.
Kuva juuri ennen viimeistä hoitoa,

Hoitotapahtuma itsessäänhän oli jo rutiinia. Vai onko tullut tässä matkan varrella todettua, että mikään ei mene kuten on odottanut? Korjataan sen verran, että hoidon kulku on rutiinia. Ala-aulassa ilmoittautuminen, henkilöhisseillä neljänteen kerrokseen, moikkaa omahoitajaa ja käy vessassa. Sitten omahoitaja näyttää paikan. Joskus on vielä vapaata valita; istutko tuolissa vai oletko sängyssä. Nyt ei ollut enää valinnan varaa, oli tupa täynnä. Jotenka minulle jäi tuoli. Minkä olen kyllä valinnut aina, jos on ollut mahdollista eli otin paikkani tyytyväisenä. Tervehditään muita huoneessa olijoita ja  sitten tulee hoitaja laittamaan lääkkeet. Aluksi tulee kortisoni ja pahoinvoinnin estolääke. Sitten huuhtelu. Minkä jälkeen aloitetaan itse lääkeaineilla, kolme eri lääkettä. Lopuksi huuhtelu. Kesto hieman vajaa kaksi tuntia.

Tänään jouduin odottamaan omahoitajaa ja paikkaa hieman pidempään. Olin toki aikaisessa, mutta varatut ajat sallivat myös aikaisessa olon. Ei ole potilaita laitettu niin tiukalla aikataululla. Ja oli se minun paikka siellä vapaana koko ajan. Mutta oli hoitajalla niin sanotusti tilanne päällä. Yksi hoidossa, ilmeisesti ensimmäinen kerta, oleva potilas saikin aineista välittömän reaktion. Omahoitaja viipotti käytävllä, moikkasi hätäisesti ja huusi ohimennessään toiseen huoneeseen hoitajalle :”Reaktio”. Toinenkin hoitaja liikkui aika livakasti. Muistaen aiemman keskustelun, mitä omahoitaja kävi toisen hoitajan kanssa erilaisten kanyylien eduista reaktiotilanteessa. Antoi aihetta olettaa, että reaktiotilanteessa saa jotain ainetta suoraan suoneen. Lisäksi potilaalle annettiin lisähappea. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kun vihdoin pääsin paikalleni, tämä potilas oli jo ihan kunnossa. Heh, hieman harhaanjohtava sanonta kun istutaan sytostaattihoidoissa. Mutta muistaen edellisellä kerralla itsellä pahoinvoinnin alkamisen aika pian hoidon jälkeen, niin tulihan siinä vähän levoton olo.

Kaikkien lääkkeiden lisäksi sain myös sen “sivuliuoksen”, estämään käden kipeytymistä. Viime kerralla auttoi…kahden viikon ajan. Muutamia päiviä ennen tätä viimeistä hoitoa käsi kipeytyi. Tuntuu kuin verisuonta särkisi ja se särky leviäisi suonen ympäristöön. Käsivarsi oli kosketusarka. Lientyi vähän itse hoitopäivään. Katsotaan miten nyt käy, tosin en ole erityisen toiveikas. Kanyylin kohta on särkenyt kunnolla Meilahdesta lähtemisestä asti. Ja sekin särky tuntuu leviävän ympäristöön. Lisäksi käsivarsi on muutenkin kipeä, jo nyt. Ja tälläkin kertaa pahoinvointi alkoi hoitopäivänä. Tarkennettuna jo hoidon aikana. Sitä oloa omahoitaja kävi sitten tiedustelemassa säännölliseen tahtiin. Otetaan nyt nämä sivuoireet sitten koko rahan edestä  ihan loppuun asti. Mitään dramaattisempaa ei kuitenkaan tapahtunut ja olokin aina välillä laantui. Joten parin tunnin session jälkeen perinteiseen tapaan kahvion kautta kotia kohti. Ja olo on ollut kyllä hoidosta alkaen todella hutera ja varsin outo. Lisäksi väsyttää aivan hirveästi. Ajattelin sinnitellä edes yhdeksään, että yöunet pelastuisi.

Täysi setti cocktaileja.

Seura oli kyllä taas mukavaa. Onko se oikeasti niin, että kun elämässä on oikeasti jokin isompi möykky, niin suhtautuukin yleisesti ottaen kaikkeen melko positiivisesti? Yksi potilaista oli samaan aikaan myös viime kerralla. Hän, joka on käynyt hoidoissa useamman vuoden. Syöpä on levinnyt ja yleensä hänenlaisissa tapauksissa annetaan elinaikaa kuukausissa. Nyt on mennyt jo kuusi vuotta ja nykyinen lääkitys näytää toimivan! Siinä kun juteltiin, niin jostain syystä kaikki asiat tuolla Meilahdessa tuntuvat hirveän luonnolliselta. Terveisiä taas äidinkielenopettajalle sanaparin valinnasta. Vakavatkaan asiat eivät ole erityisen traagisia. Ne vain ovat.

Omahoitajaa on ollut kyllä kiittäminen. On ollut tietävä ja on ollut aikaa jutella. Ihan asiaakin, vaikka joskus lipsahtelikin aivan tavallisten ja yleisten jutusteluaiheiden puolelle. Minulle vakuuttavinta on ollut kuitenkin asioista ja käytännöstä tietäminen. Ja se, että joihinkin kysymksiin on sanonut suoraan myös, ettei tiedä tai lähde edes arvailemaan. Siitäkö johtunee, että mikään annettu fakta ei ole koskaan sitten tuntunut tai edes ollut millään tasolla epämääräistä.

Nyt sitten kohti parempaa oloa ja sädehoitoja.