sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Viina on viisasten juoma - ja muita ajatuksia

Joulua on juhlittu. Olen koko ajan toiveikkaana odoellut, että olo paranisi kun aikaa edellisestä hoidosta kuluu. Tosiasiassa olo on aavistuksen verran mennyt huonompaan joka hoitokerran jälkeen eli ei varmaan kannata hukata voimiaan täydellisen olotilan odotteluun. Luulen, että olo on nyt niin hyvä kuin mihin se lopulta tällä kertaa enää palautuu.



Ja millainen olo nyt sitten on? Ei se mikään superhuono ole. Se on sanottava heti alkuun. Mutta väsymys on aika kova. Joulupäivän aamuna kevyt aamusauna ja suihku väsyttivät. Piti levätä heti sen jälkeen. Samoin pieni kotihommailu keittiössä johti makaamiseen sohvalla. En ihan osaa eritellä onko olo vain yleisesti epämääräinen vai onko kaikki välillistä seurausta väsymyksestä. Samapa tuo, lopputulos on kuitenkin sama.  Väsymystä luonnollisesti aiheuttaa alhainen hemoglobiini, mikä taasen on suoraa seurausta hoidoista.

Mitään erityisiä kipuja ei enää ole, ne ovat tasoittuneet. Mutta jalat. Tarkemmin sanottuna; jalkapohjat!  Nyt on oikean jalan kolme keskimmäistä varvasta koko ajan lievästi puutuneena. Lisäksi satunnaisesti, eli hyvin usein, myös toisen jalan varpaat sekä kantapäät. Varsin epämiellyttävä tunne. Aika kuluu kun koko ajan hieroskelee jalkojaan. Aamulla liikkeelle lähtö muistuttaa todellakin vanhan mummon köpöttelyä ennen kuin jalkapohjat toimivat kunnolla. Sormenpäiden nahka paranee ja palautuu hitaasti. Iho vain on niin kuiva, että havoja tahtoo syntyä vähän liiankin helposti.

Kropan lämpötilan säätely on kyllä hieman hukassa. Pääasiallisesti palelen. Ja sitten yhtäkkiä saan hirveän kuumotus-kohtauksen. Kestää noin vartin. Ja taas palellaan. Ei lisää intoa odottaa sitä hormonihoitoa. Se kun kuulemma tuo mukanaan vaihdevuosioireita. Ja niitä kuuluisia hikoilukohtauksia.

Muuten kaipaan edelleen aika pljonkin sitä tavallista olemista, tekemistä, syömistä ja juomista. Syömisestä ja hyvästä ruuasta on ilo pois, kun vähänkin liian isosta ateriasta akaa armoton närästys. Toisaalta ruoka alkaa tökkimään monesti jo ennen sitä. Olin jo aiemmin päättänyt, että jouluna aion nauttia sen lasillisen viiniä ruuan kanssa. Ja näin tapahtui. Ei tainut sittenkään olla hyvä idea. Sinänsähän vaikka alkoholin nauttiminen on kiellettyä itse hoitoviikolla, niin pari lasillista viiniä, maljan tai vastaavan saa kyllä nauttia sen jälkeen. Joten aatonaattona ensimmäisten vieraiden kanssa nautin lasillisen punaviiniä. Ja aamulla olo oli kuten rankemmankin juhlan jälkeen. Ei hyvä. En uskonut, vaan aatona  kokeilin uudestaan; alkuruuan eli kalojen kanssa pieni tilkaa valkoviiniä ja pääruuan kanssa vastaava pieni tilkka punaviiniä. Vielä lisäksi muutama siemaus punaviiniä. Yhteensä ehkä noin 1,5 lasillista. Ja olotila oli kuten pienessä ja huonossa laskuhumalassa. Menin nukkumaan aikaisin. Opin läksyni. Minulle ei siis alkoholia ollenkaan hoitojen aikana.



Olen myös nyt luopunut kokonaan ajatuksesta, että urheilisin näiden syöpähoitojen aikana. Se ei vain onnistu minulta näillä oireilla. Kateellisena katselen ikkunasta ohi meneviä lenkkeilijöitä. Silti, jossain takaraivossa on edelleen se ajatus edes pienstä reippailusta. Reippailuun kyllä taitaa riittää koiran ulkoilutus. Rauhallisesti. Tosin, se reippailukin täytynee aloittaa venyttelystä. Huomaan nyt, kuinka tämä melkoinen makaaminen on jäykistänyt kaikki paikat. Tarttis tehdä jotain. Huomenna on aina hyvä päivä aloittaa. Ja aloitinkin. Koiran iltalenkillä. Oli sittenkin liian rankka kävely. Olo oli sen jälkeen täysin vetämätön ja jalat tuntuivat kuin olisi juossut pidemmänkin lenkin. SIispä vain hyvin kevyttä kävelyä ja sitä venyttelyä.





Muuten olotila on jotain odottavan ja harmistuneen välillä. Odottava kolmeen viimeiseen hoitoon ja niiden mahdollisesti tuomiin hoidon sivuoireisiin. Ja harmistunut siitä että oma toimintakyky on jokseenkin alhaisella tasolla. Välipäivinä aion tehdä jonkin suunnitelman tehtävistä töistä ja lopullisista kodin kunnostustöistä. Ja sitten vain ihmettelen, mitä niistä saan toteutettua ja mitä en.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Nyt ei kyllä jaksaisi

Nyt ei enää kyllä jaksaisi leikkiä tätä leikkiä.

Vaikka juuri varsin positiivisella mielellä hehkuttelin, että hoitorupeama on jo puolivälissä, siis solunsalpaajahoidon osalta, niin silti alkaa riittää. Ja eipä varmaan ole vaikea arvata, miksi mieli on taas niin muuttunut. Eipä sillä, en itse ole koskaan, enkä ole myöskään kenenkään niin olettanut ajattelevan, että “haluaisin” tätä leikkiä edes leikkiä. Mutta käänne mielessä tapahtui. Helposti arvattavissa, että mieli väsyy, kun fyysinen olotila ei parane, vaikka aikaa kuluu.

Ei se henkinen väsymys johdu pelkästään näistä ylimääräisistä sairaalakeikoista. Kyllä se tulee tästä kokonaiselämän hallinnasta. Tai hallinnan puutteesta. Mitkään suunnitelmat ei pidä, kun koskaan ei tiedä, missä kunnossa on. Normaalia elämää ei oikein pääse viettämään millään tasolla. Koko ajan on se hieman “kipeä olo”. Olin jo hehkuttanut ajatuksella, että olisin edellisen hoidon jälkeen jo matkalla parempaan oloon ja sen myötä myös pieneen reippailuun ulkona. Haaveeksi on jäänyt sekin.  Kaipaan ulkoilua ja jotain pientä. Sen sijaan vietän aikaani pääsääntöisesti sisällä. Toki tuo muuton jälkimainingit ovat vienyt oman osansa. Mutta silti. Kun senkään osalta ei pysty toimimaan normaalisti. Kaikki on vähän, no sellaista - kökköä.




Aamut alkavat yleensä lievällä päänsäryllä. Se häviää jossain vaiheessa. Mutta olo on hieman tahmea ja toiminta hidasta. Olen kyllä käynyt koiran kanssa ulkona. Hyödynsin yhden todella hyvän päivän ja kävelin 6 kilometrin lenkin. Entisessä elämässä se olisi juostu… Hetken aikaa tuntui hyvältä, mutta sitten iski väsymys. Enkä tiedä johtuiko kävelystä vai oliko normaalia olotilan vaihtelua, mutta seuraava päivä oli tosi hankala.

Olotilaa on vaikea kuvata. Sanoin aiemmin, että sellainen “hieman kipeä”. Mutta ei kuitenkaan sellainen “huomenna tulee flunssa”-olo. Epämääräisyys on ehkä paras ja selittävin sana. Satunnaisia kipuja jonkin verran. Väsymystä aika paljon. Jossain määrin joinain päivinä olotila on sama kuin silloin kun kilpirauhasen vajaatoimintaa ei vielä lääkitty ja päivät menivät siinä aivosumussa. Ajattelu, päätöksenteko ja ylipäätään toiminta on takkuista ja katkeilevaa. Voi toki olla, että syöpähoito vaikuttaa kilpirauhasen lääkitykseen ja se ei olekaan tasapainossa. Se olisi itse asiassa aika luonnollinen seuraus, sillä saan nyt aika paljon erilaisia lääkkeitä ja niiden sekä kilpirauhaslääkityksen ajoitus ei aina onnistu ihan optimaalisesti. Kilpirauhaslääkitys on pitkävaikutteista eli yksi kerta sinne tai tänne ei muuta kokonaistilannetta, mutta kun tätä poikkeusta on noiden ylimääräisten antibiottikuurien vuoksi vähän väliä, niin saatetaan kyllä olla aika hakusessa.

Ja sitten yllättäen jonain päivänä, tai useimmiten, jonain hetkenä päivästä, olotila on oikeastaan aika hyvä. Silloin sitä vaistomaisesti aloittaa taas työstämään asioita täynnä intoa. Vain huomatakseeen muutaman tunnin päästä, että metsään meni. Taas. Voisikin ottaa vaikka päiväunet.

Minun kärsivällisyyteni ei näköjään riitä siihen, että pystyisin ottamaan koko tämän hoitojakson ensi helmikuuhun poikkeusaikana. Haluan viettää senkin ajan normaalia elämää. Toki pienillä myönnytyksillä. Välillä pitää levätä jos hoito ottaa koville. Mutta ei ihan tällä tavalla. Haluan olla tavallisessa toimintakunnossa. Niin, että hommailut kotona ja muualla sujuvat ilman suurempia ihmettelyjä. Nythän tämä homma ei mene ollenkaan niin. On enemmän kuin totta, että tulin todella sairaaksi kun varsinainen hoitaminen alkoi. Nyt tunnen itseni koko ajan todella kipeäksi. Se pistää väsyttämään. Seurauksena on koko ajan sellainen pieni ärtynyt olotila.


Tämä taitaa vaaatia hieman kovempaa tahdonvoiman ja postiviisuuden kaivamista. Ehkä se sieltä jostain löytyy.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kolmas kerta toden sanoo



Hoitoviikko on tehty hommia kodin järjestämisessä oikein urakalla. Ja olen ollut tyytväinen, kun olen jaksanut ja saanut aikaiseksi. Jossain vaihessa on käynyt mielessä, että voiko liiallisella rehkimisellä tehdä hallaa eli pitäisikö sittenkin keskittyä lepäämiseen. Mutta kun ohjeetkin ovat olleet, että kaikkea voi ja saa tehdä voimien mukaan, niin sitten on menty eteenpäin täydellä vauhdilla. Ja hieman ennakoiden ehkä tulevaa. Että jos ei kohta taas pystykään toimimaan.

Ja tulihan se sieltä. Pyytämättä ja yllättäen.  Tai "yllättäen" kahden edellisen kerran kokemuksen jälkeen on kyllä suhteellinen ilmaisu. Tein vielä perjantaina illalla melko myöhään järjestelyhommia; vaatekaapit kasassa ja tavaraa piti saada sisään. Sitten nukkumaan tyytyväisenä, kun oli mukavan väsynyt ja raukea olo. En saanutkaan nukahdettua ja puolessa tunnissa olo huononi. Kunnolla. Se kurkkukipu, flunssainen, särkevä ja tukala olo. Jalkapohjat alkoivat poltella ja varpaiden kärjet kärsivät todella. Viimeksi vastaavaa oli vain sormenpäissä, nyt myös siis varpaat mukaan joukkoon. Sormenpäät täysin arat. Vanhat haavat eivät olleet täysin parantuneet ja nyt tuntui, että ne aukesivat pahemmin aivan yhtäkkiä. Tein radikaalin päätöksen, enkä mitannut kuumetta. Jostain syystä olo oli sellainen, että uskalsin jättää mittaamatta. Vaikka olin selvästi kuumeessa. Ihmetystä herätti ainoastaan se, että oireet tulivat niin puskista ja rajuna.

Neljän aikaan yöllä oli pakko nousta ja samalla vaihdoin majapaikkaa sohvalle. Ja mittasin kuumeen. Olo oli sen verran tukalempi. Kaiken tuskan keskellä iloinen yllätys: vain 37,5! Ei tarvitse lähteä Meilahteen. Päätin nukkua aamuun ja sen jälkeen seurailla kuumeen käyttäytymistä. Ja hyvinhän se  käyttäytyi. Olin kyllä aamun ja aamupäivän täysin pois pelistä ja jäin ison kiitoksen velkaa vanehmmille ja perheelle, jotka järjestivät kämpän ja siivosivat kaiken ennen vieraiden tuloa. Mutta kuume ei noussut vaan hieman laski. Eli uskalsin ottaa särkylääkkeen ennen vieraiden tuloa. Mutta eihän tämä olo kovin häävi ollut.

Oletin, että Neulasta rokote vaikutti paremmin tällä kertaa ja oma kroppa hoito asiat kuntoon ilman Meilahden ylimääräistä interventiota. Siitä huolimatta en ole kovin iloinen. Tyytyväinen toki, mutta en iloinen. Mutta eipä oikeastaan mitään syytäkään mihinkään tyytyväisyyteen ollut. Se, että kuume ei noussutkaan, oli vain tyyntä myrskyn edellä. Illalla torkuin ja heräilin vuoronperään ja lopulta yöllä oli niin tukala olo, että annoin periksi kuumeen mittaamiselle. Jep. 39,7; Meilahti, here I come!

Yö loppuun poliklinikalla ja aamulla siirto Syöpäklinikalle. Kuumetta oli sen verran, että ilmoittivat heti vastaanotossa, että menen sitten osastolle. Ensiksi taas ne samat rutiinit; tippa, verikokeet, keuhkokuvat. Aamulla vaatteet luetteloitiin ja nuorehko mies tuli viemään osastolle. Ei se Neulasta sitten olekaan tehonnut, kuten kuvittelin. Vaikutus tulee sen verran myöhässä, että ei estä tätä katastrofia. Minä sitten vain kuulun siihen ryhmään, joka reagoi syöpähoitoihin näin eli saa infektion joka kerta sytohoidon jälkeen. Ja siihen joukkoon, jolle Neulasta ei tuo sitä välitöntä apua. Tästä ei taida olla valitusoikeutta, joten tämän kanssa on nyt sitten vain elettävä. Hieman uutta oli se, että keuhkokuvissa näkyi aavistus jotain ja ehkä kenties minulla on keuhkokuume. Se “häivähdys” oli niin pientä, että ei ole ihan varmaa, mutta antibioottia tule siihenkin. Ja tämä nyt taitaa tarkoittaa, että en ihan heti ole kotiin lähdössä. Tosin, lääkäri väläytteli mahdollisuutta päästä kotiin siten, että kotisairaanhoito tulisi sinne hoitamaan tiputuksen. Mielenkiintoista. Suhtauduin erittäin positiivisesti ajatukseen.

Meilahti keikka jäi sitten lopulta kolmeen päivään. Kuume laski ja kotiinviemisiksi jäi suun kautta nautittava antibioottikuuri ja todella arka käsi. Jostain syystä sairaalaan tullessa ei tippakanyylia saatu suoneen ja se vaati neljä eri pistämistä ja kokeilua. Viimeisellä kerralla teippasivat kunnolla, ettei luiskahda pois. Ja lopulta kanyyli oli jotenkin ollut vinossa. Ei ihme, että aristaa. Sairaalassa oli sellaista kuin siellä on. Aamulla kuumeen, verenpaineen, sykkeen ja happisaturaation mittaus. Aamupala. Verikokeet. Suihkussa käynti ja makaamista. Lounas. Makaamista. Iltapäiväkahvit. Makaamista. Ruoka. Makaamista. Iltapala. Antibioottitippa.  Tällä kertaa kuume oli niin kova, että makaaminen sujui hyvin. Oli myös hyvät huonetoverit. Heistä kumpikin hieman kovemmalla kohtalolla kuin minä.

Meilahden maanantai illan ohjelma osastolla 8

Kuumekin vaikuttaa, mutta entisenä maratoonarina on jokseenkin vaikea hyväksyä, että leposyke kolmen päivän lepäämisen jälkeen on edelleen 98. Mutta tässä tilanteessa se on normaali! Sytostaattihoidot alentavat hemoglobiinia (anemiavaikutus), lisäksi nestetasapaino, siis kuivuminen, vaikuttaa vereen ja nämä kummatkin kuumeen lisäksi saavat aikaan sen, että sydän joutuu tekemään enemmän töitä saadakseen sen veren kiertoon kuten pitää. Näin selitti lääkäri. 


Kolmannella kerralla suhtuduin jo erilailla infektioon. Aiemmin olin enemmän hullissani mahdollisista riskeistä ja siitä, että onko mitään erityistä bakteeria ja saadaanhan kaikki kiinni ja pureehan antibiootti ja … Nyt odotin vain, että kuume laskee enkä huolehtinut tai miettinyt sen enempää. ALkaa olla rutiinia. Nyt siis kotona ja kuumetta on vielä vähän päälle 37 ja olo on nuutunut. Taitaa tämä makaaminen jatkua edelleen. 

Mutta kivempi sitä on tehdä kotona.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Hoito 3 / 6


Uskomatonta, mutta totta! Olen hoitojakson puolessa välissä. Minusta tuntuu, että tämähän on vasta alkanut. Mutta nyt jo ollaan voiton puolella!

Ehkä nyt pitäisi pitää kiinni tuosta ensimmäisestä ajatuksesta. Sitä pohdittiin miehen kanssa tämän hoitokerran alla. Mutta kyllä tässä liikkuu päässä aika paljon kaikkea muutakin. Ja se alkoi tällä kertaa jo pari päivää ennen varsinaista hoitoa. Ajattelin sitä hieman purkaa jo aiemmin, mutta en oikein saanut muotoiltua sen hetkisiä tuntemuksia mihinkään, edes itselleni, järkevään järjestykseen. Mutta itse hoitopäivän aamuna ajatus oli kyllä aika kirkas. Mieli ei.

Mitä lähemmäksi tämä hoitokerta tuli, sitä ärtyneemmäksi itse tulin. Aluksi ajattelin, että masentaa. Sitten ajattelin, että ahdistaa. Mutta ei. Kyllä tämä on pääasiallisesti sitä itseään, useimmiten kutsutaan leikkisästi sillä v-alkuisella sanalla.

Mikä sitten mättää, vaikka tämän jälkeen ollaan voiton puolella? Hoitoaamuna sain puettua sen itsellenkin sanoiksi. Kolmas kerta toden sanoo. Olen tässä pari kertaa jo ehtinyt heittää vitsillä, että tiistaina hoito ja seuraavana maanantaina sitten  Meilahteen. Siinä se tuli. Aloitin hoidot asenteella, että pystyn hanskaamaan melko hyvillä arvosanoilla hoidon sivuoireet. No, näinhän ei sitten ihan käynyt. Ja se sivuoireiden kanssa taistelu ei jänyt ensimmäiseen kertaan. Nyt siis tiedän, mitä odottaa. Ja se ottaa kuulkaa päähän. Isosti.

Väsytin itseni tässä muutaman päivän aikana enne hoitopäivää apinan vimmalla vain siksi, että tekemistä on muuton jäljiltä aivan tolkuttomasti ja tiedän, että hoidon jälkeen on  vain muutama toimintakuntoinen päiviä. Sitten taas mennään. Alaspäin. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, pystyn toimimaan jollain tavalla viikonloppuun asti. Sunnuntai alkaa olla jo menetetty peli. Näistä päivistä minulla on aikaa järjestää paikkoja perjantaihin asti. Lauantain tulee vieraita. Voisi tietysti kysyä, pitikö niitä vieraita kutsua. Oikea vastaus; piti. Se on minulle tärkeätä, liittyy lapsiin. Ja nyt tarvitsen niitä asioita, mitkä ovat minulle merkitseviä. Sunnuntaina nukun.

Olen siis väsynyt ja ärtynyt tulevasta olotilasta ensi viikolla. Väsymystä kyllä myös korosti se, että ennen hoitoa aloitettu kortisonikuuri piristi jälleen täysin väärään vuorokauden aikaan. Pienenä lohtuna toki, että koira tulee huomenna hoidosta kotiin. Pitää varmaan virittää patja lattialle, että voidaan nukkua vierekkäin, kun meillä on koiralta pääsy sänkyyn kielletty. Kiusaus olisi kyllä suuri…

Näillä fiiliksillä alkoi siis tämä hoitokerta. Mutta itse hoitotapahtuma oli ehdottomasti hauskin ja meni myös nopeimmin. En edes saanut luettua mukaan otettua Hesaria. Nyt samassa hoitohuoneessa oli yksi hieman vanhempi ja toinen huomattavasti nuorempi nainen. Ja kieli lauloi lähes koko hoidon ajan. Hyvä seura, parempi mieli. Myönnetään, juteltiin täsä sairastamisesta ja oireista ja lääkkeistä. Mutta kaikesta huolimatta se oli todella positiivista ja iloista.  Todella luonnollista vertaistukea. Ja ainakin minun kannaltani hyödyllistä. Sen lisäksi, että sain käteeni taas verikokeiden tulokset ja infopaketin tulevista viimeisistä hoidoista.




Itse hoidossa uutta oli kylmähanskat. Kun ne sormenpäät meni niin huonoon kuntoon, niin tällä kertaa hoidon ajaksi laitettiin käsiin sellaiset jäähdytetyt patakintaat. Hidastavat verenkiertoa ja siten lieventävät paikallisesti tulevia oireita juuri siellä. Sama tekniikka kuin niiden jääpalojen ja suu-ongelmien ehkäisyn kanssa. Okei, kuva paljastaa että kyllähän nuo hanskatkin vähän hidasti sen Hesarin lukemista.



Tosin tuosta keskustelujen hyödyllisyydestä huolimatta voisin myös todeta, että tieto lisää tuskaa… jutusteluun tuli myös seuraavalla kolmella hoitokerralla käytettävä lääkke. Eli tämä tokedakseli hoito vaihtuu nyt CEF-hoitoon ((syklofosfamidi-epirubisiini-flurourasiili). Vierustoveri tiedusteli omahoitajalta, että “onko niin, että jos on ollut raskausajan pahoinvointia, niin cef-hoito aiheuttaa pahoinvointia?”. Minulla korvat kasvoivat siinä vaiheessa. Ja siitä sitten keskustelemaan lisää. Juu, on se niin. Kävi myös ilmi, että on olemassa muutama riskitekijä, mitkä lisäävät pahoinvoinnin mahdollisuutta.

Ensinnäkin naissukupuoli – ok, tämä täyttyy. Seuraavaksi ikä alle 50 – juu, rasti ruutuun. Kolmanneksi jos on voinut pahoin aiemman solunsalpaajahoidon aikana – ei osunut tällä kertaa. Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi – tapimus matkapahoinvointiin, raskauden aikainen pahoinvointi tai molemmat – täysi kymppi meikäläiselle tästä kohdasta. Kummankin raskauden aikan voin pahoin, tosin vain alun, jos se yhtän lieventäisi. Mutta tuo matkapahoinvointi on paha rasti. Minulle riittää istuminen junassa selkä menosuuntaan, niin on huono olo.


Ote vihkosesta "Totta vai tarua?", Kysymyksiä ja vastauksia solusalpaajahoidosta:
Solunsalpaajahoidon aiheuttama pahoinvointi ja oksentelu.
MSD ONCOLOGY


Mikäänhän ei ole varmaa ja taas täytyy korostaa, että kaikki oireet ovat aina yksilöllisiä, niin siitä huolimatta vedän itseni kohdalla johtopäätöksiä tästä alusta tuohon loppuun. Odotan siis olevani todella huonovointinen. Ei helpota tuskaa, että loppujakson hoidon sivuoireet ovat kevyemmät kuin tämän alun. Olen varma, että otan menetetyn hyödyn takaisin voimalla pahoin senkin edestä. Kaapissa odottaa luonnollisesti ne jo heti alussa määrätyt kaksi pahoinvointilääkettä, Mutta kun tuli puheeksi tuo varsin voimakas ja lähes ehdoton taipumus matkapahoinvointiin (“Eihän sun kanssa voi matkustaa minnekään, kun sä voi koko ajan pahoin” – kommentti Mieheltä kun olime kahdestaan reissussa, missä ensiksi voin pahoin lentokoneessa, sitten autossa ja lopulta venessä valaankatselussa), niin saan myös ehkäisevän lääkityksen.

Eli pian on apteekissa odottamassa resepti pahoinvoinnin estoon tarkoitetulle lääkkelle ja sen ottaminen aloitetaan hoitoa edeltävänä iltana ja jatketaan sitten pari päivää hoidon jälkeen. Kortisonia ei enää tarvitse itse muistaa, se tulee suoraan suoneen hoidon yhteydessä. Sanoisin, että ensi jaksossa tulee kyllä taas kroppa pumpattua täyteen lääkkeitä.

Mutta nyt sitten vain täyttä päätä hommia ja kotia järjestykseen sekä kahvia keittelemään, kunnes noutaja tulee. Huomenna otan taas sen Neulastan valkosoluja kasvattamaan. Omahoitaja lohdutti, että voin tällä kertaa hyvinkin välttyä extra-Meilahti-keikalta tuon rokotteen ansiosta. Voi olla, että toisella kertaa aktivoituminen tapahtuu jo paremmin.


Todella toivon, että niin kävisi. Lupaan rauhoittaa päiväni ja levätä kunnolla, jos sillä välttää taas sairaalaassa nukkumisen.