Viikko, siis tasan viikko, on mennyt siitä, kun pääsin pois
sairaalasta pikku visiitiltäni. Ja olo oli kyllä itse asiassa erittäinkin hyvä.
Aamuheräämiset sujuivat, päivät ovat menneet töitä tehdessä ja uuden talon
remonttia suunnitellessa. Tai no, suunnittelut olisivat jo hieman myöhässä kun
remonttia tehdään täyttä häkää. Mutta sitä kaikkea valvomista ja asioiden
tarkistelua. Sain myös vihdoin valmiiksi sen työn alla olleen remonttikämpän.
Elämä alkaa tuntua – hassun normaalilta.
 |
| Remonttiyksiön keittiönurkkaus - valmista! |
Jopa niin normaalilta, että se on outoa. Ensinnäkin,
palaisin taas tähän kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kummastuttaa edelleen, että
oikeastaan kaikki kilpparioireet ovat hävinneet. Eikä vain oikeastaan, vaan
ihan oikeasti. Kuten sanoin jo, aamulla herään vaivatta. Ja jos en niin
vaivatta, niin se on selkeäsit ollut seurausta valvomisesta. Aamuväsymyskin
tuntuu siis normaalilta itse aiheutetulta eikä sellaiselta pökkeröiseltä
sumulta kuin ennen. Muistan asioita paremin kuin vielä jonkin aikaa sitten.
Ainakin omasta mielestäni. Vaikka ei se muistaminen ihan aukotonta ole…Ne
nivelkivut ja epämääräiset säryt, mitä on ollut, ovat kyllä aivan suoraa
seurausta sytostaattihoidoista. Joten, tällä hetkellä tuomitsen itse
kilpirauhasen vaajatoiminnan korjatuksi ja lääkeannostuksen löytyneen ja
osuneen kohdalleen. Palataan tähän asiaan, mikäli tarvetta ilmenee. Oletan,
että lopullinen totuus paljastuu siinä vaiheessa kun yritän aloittaa taas sen
kunnollisen urheilun.
Tämä on nyt sitä elämää kuin kuvittelinkin eläväni
syöpähoitojen välillä. Ja aikana. Pientä epämääräistä kolotusta (käytän nyt
tuota, ehkä hieman epäsopivaa termiä, kun en muutakaan keksi) ja satunnaisia
väsymyskohtauksia. Näitä sitten rytmittävät muutamat lääkärissä /
laboratorioissa käynnit ja mahdolliset lääkkeiden ottamiset. Nyt
sairaalareissun jäljiltä oli otettavana
niitä antibiootteja, mutta nekin kuurit on jo syöty loppuun. Ja kun oli vain
viikko väliä seuraavaan hoitoon, niin oli taas se laboratoriokäynti ja sitä
seuraavana päivänä lääkärin vastaanotto. Eipä siinäkään mitään ihmeellistä
olut. Neutrofiili-arvo oli noussut yli kahden ja sillä ollaan jo hyvin
viitearvoissa. Ja samoin leukosyyttiarvojen kanssa. Eikun kohden seuraavaa
hoitoa.
Mikä sitten ei ole kuten ennen? Lukuunottamatta, että kilpparivaivat
tuntuvat jääneen jonnekin historiaan. No, se urheiluhan tässä nyt ensimmäisenä
tulee mieleen. Olen tässä viime vikon aikana päässyt taas koirankin kanssa
kävelyille. Ja tarkoitan pitkiä kävelyitä. Yksi jopa 10 km ja eilen noin 8,5
km. Kyllähän siinä alkaa mielessä välkkyä myös se juokseminen. Olen ajatellut
kokeilla tällä jaksolla kevyttä lenkkeilyä. Oletuksena tietysti, että olo ei
ole aivan yhtä kauhea kuin viimeksi ja jää tuollaiset ylimääräiset
sairaalavisiitit tekemättä. Ja toki, olen myös kaukaa viisas. En aio kokeilla
urheilua juuri sillä hetkellä kun ne valkosolut ovat alhaisimmillaan. Mutta
tässä hyvän olon aikana (=kortisonikuuri päällä) ja sillä kolmannella viikolla
ennen seuraavaa hoitoa. Liikunta on se, mitä kyllä tällä hetkellä kaipaan. Ehkä
se on myös sitä, että nyt on tullut oltua paljon vähemmän ulkona kuin ennen.
Joo, tätä ulkoilua on lisättävä tavalla tai toisella. Erityisesti asia painoi
mieltä, kun kaivoin talvikenkiä ja sillä päällimäisenä olivat viime jouluna
lahjaksi saadut IceBugit; täydelliset talvilenkkarit!
En myöskään ole mitenkään ystävällisissä väleissä peruukkini
kanssa. Periaatteessa se koko varmaan on ihan sopiva, mutta kyllä se vaan
tuntuu oudolta. Huomaan, että enemmän kuin mielelläni tartun niihin hankkimiini
pipoihin kuin peruukkiin. Jopa tänään, kun olimme katsomassa Miehen kanssa
Valteen ja Heiskasen ShowWhat Jouluntähdet showta. Ja minulla alkaa myös
vähitellen kasvaa ajatus, että en todellakaan välitä muista enkä kohta käytä
mitään. Sisällä se hattukin voi olla hieman lämmin. Kuinka normaalia siis on
se, että haluaa kulkea ilman hiuksia tai muuta suojaa? Ihmettelenpä vaan.
Erilaista on myös yleisesti ottaen elämän rytmi. Siitäkin
huolimatta, että mainostin viettäväni luonnottoman normaalia elämää. Kyllä se
kuitenkin on hieman erilaista kokonaisuutena tarkasteluna. Ei tämä yksi viikko
tee siitä niin normaalia. Elämää siis rytmittävät hoidot ja hoidon vaikutukset
sen kolmen viikon aikana. Kuten tuokin, miten voi suunnitella urheilua. Samoin
lääkkeiden ottamiset. Pitää muistaa aloittaa ennen hoitoa ja siitä ne määrätyt
päivät. Muista ottaa myös se Somac ehkäisemään vatsavaivoja. Ja ai niin, muista
ottaa se Somac edellisenä iltana ettei sotke kilpparilääkitystä. Ja sitä varten
muista olla illalla se neljä tuntia syömättä, jotta saat otettua tyhjään
mahaan.
Hoitojen välillä, siinä puolivälissä voisi myös ehkä
vältellä nuhaisia / kipeitä henkilöitä, vaikka muuten ei millään lailla
tarvitse miettiä. Kun silloin on niitä valkosoluja niin vähän. Ja viime kerta
kyllä osoitti, mitä siitä voi seurata. Joten nyt sitten koko lähipiiri
Meilahteen ottamaan potilaille ja heidän lähipiirilleen tarkoitetu ilmainen
flunssapiikki. Myös minä itse. Mutta sitä suositeltiin erityisesti
syöpäpotilaan lähipiirille, koska hoidot tekevät sen, että syöpäpotilas ei saa
rokotteesta koko immuniteettisuojaa eli vaikutus on heikompi. Mikäli edes tulee
vaikutusta. Joten kun lähipiiri, joka saa koko hyödyn, on rokotettu, niin
joukkoimmuniteetti suojaa syöpäpotilasta. Meiltä siis hieman lyhyemmällä
Meilahti-visiitillä kävivät koko perhe sekä LapsiNro1:n Tyttöystävä. Vaikka
sitä yrittää elää perheen suhteen ihan tavallisesti, niin kyllähän tällä siis
joitain vaikutuksia on kaikkiin.
Enkä nyt sanoisi ihan normaaliksi elämäksi sitä, että
visiitit ja oleminen sairaalassa alkavat tuntua ihan tavallisilta, jopa jossain
määrin kotoisilta. Siltä, että ne ovat oikeasti osa elämää. Infektiohoito
sairaalassa sai aikaan sen, että nyt sitten pääsi kokonaan sisälle syöpäpotilaan
maailmaan. Ympärillä oli vain syöpäpotilaita ja hoitajien ja lääkäreiden kanssa
keskusteliin vain syövästä, veriarvoista, hoidosta ja oireista. Neljässä
päivässä se alkoi tuntu normaalilta ympäristöltä ja elämältä. Melkein kyllä
laitostuin. Sairaalassa oli yllättävän helppo olla. Olihan se ulospääseminenkin
kiva. Mutta silti jäi se tunne, että nyt kuulun tähän porukkaan ja tämä on
minun viiteryhmäni. Ennen se fiilis tuli kavereista, harrastuksista, Tukholman
maratonilla…. Ei ne vanhat viiteryhmät tietenkään mihinkään ole hävinneet, paitsi
Tukholma, mutta nyt minulla on uusi ryhmä, mihin kuulun. Ja outoa on se, että
se on suurimmaksi osaksi muille vieras. Ja sitä ei voi samalla tavalla selittää
kuin tuota Tukholman maratonia tai muuta kaveriporukkaa. Ehkä siksi, että nuo
muut normaaliin elämään kuuluvat viiteryhmät kaikki tiedostavat ja ymmärtävät,
koska jokaisella on jokin oma vastaavansa. Mutta sairastumisen vuoksi
kuuluminen johonkin porukkaan on vain hieman erilaista.
Tämä oli elämäjakso kahden ensimmäisen hoidon välillä. Saa
nähdä,mitä seuraava jakso tuo tullessaan. Vai tuoko mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti