No niin. Ei mene aina niinkuin Strömssössä. Mutta elämä jatkuu. Tuosta voisi päätellä, että jotain erityista olisi matkan varrella saatunut. No ei ole. Ja siinäpä se juju juuri onkin. Mitään ei ole sattunut eikä tapahtunut.
Ei edes sitä mainostettua kontrollia. En oikein tiedä, mistä sain päähäni, että keväällä on kontrolli. Ei tietenkään ollut. Sehän on vasta vuoden päästä edellisestä kontrollista eli nyt sitten vasta edessä ensi syksynä. Jotenkin olin aloittanut laskemisen hoitojen loppumisesta, mutta kontrollithan alkavat leikkauksesta. Ja jossain vaiheessa on vain todettu löyhästi, että ensimmäinen kontrolli on siis noin puolen vuoden päästä hoitojen loppumisesta (= noin vuosi leikkauksesta) ja siitä sitten vuoden päästä seuraava jne. Minulle oli jäänyt takaraivoon tuo "hoitojen loppuminen". Sinänsä ei mitään hätää. Olin yhteydessä oirepuhelimen kautta ja asia selvisi. Itse asiassa heti kun olin sanonut asiani ääneen, se alkoi itsestäkin tuntua jotenkin oudolta.
Joka tapauksessa, minullahan oli silloin keväällä pohdinnassa hieman tuo mahan turvottelu ja paineen tunne. Siitä sain ohjeet käydä ensin gynekologilla. Hoidot, siis tuo hormonihoito, saattaa joskus aiheuttaa limakalvon paksunemista kohdussa ja se saaatta tuntua paineena. Näin tapahtui ja se ei ollut minulla syynä. Kaikki normaalia sillä osastolla. Joten tilanne jäi seurantaan. Ja nyt alkaakin olla jo aika normaali olo. Eli olisiko sittenkin vain ollut jokin reaktio tuohon lääkitykseen. Vaivoja on nykyään sen verran, että lääkityksen piikkiin voi laittaa melkein mitä vaan. Pääasia lienee, että olo on siltä osin normalisoitunut.
Muuten tässä nyt sitten pikainen tilannepäivitys: juoksemiset hyvin heikossa, kuntoilu muuten hyvin heikossa, yleisolotila melko heikossa. Siinäpä sitämpäviän pirirstystä. Helmikuussa nyrjähtänyt nilkka ei meinannut parantua millään ja juoksun aloittaminen viivästyi ja viivästyi. Nyt olen päässyt taas melkein 5 km juoksukuntoon, mutta ei tämä vielä kovin vahvoissa kantimissa ole. Kuntojumppa ja voimailu on myös jäänyt johtuen ihan vain yleisestä olotilasta. Kuumotusaallot ja lievät huonot olot tulevat edelleen säännöllisesti, myös öisin. Olen siis väsynyt. Ja mitä väsyneempi, sen enemmän nivelkipuja. Olo on 24/7 melko raihnainen ja tuntuu, että vaikka tekisi mitä, niin sitä ei saa omin konstein parannettua. Liikunta tuo hyvin hetkellisen hyvän olon, mutta yleensä pahentaa sitten niitä nivelkipuja.
En nyt kuitenkaan ole ihan antanut periksi. Yritän juosta ainakin kaksi lenkkiä viikossa ja nyt kesän aikana hyödyntää puistojumppia. Niiden huono puoli on vain se aikaan sidottu tapahtuminen ja nurmikko! Olen siis allerginen sille nurmikon pienelle heinälle. Täytyy katsoa, jos silti pystyisi, ainakin sadepäivän jälkeen.
Muuten elämä jatkuu päivästä toiseen kuten ennenkin. Aamulla mummo tyylistä köpöttelyä sängystä ylös, aamupäivä töitä, päivällä kävely koiran kanssa ja tilanteesta riippuen iltapäivällä lisää töitä tai kotihommia. Ja sitten sitä kuntoilua.
Nyt on tavoite asetettu siten, että syyskuun alusta voisin juosta kerran viikossa pidemmän lnekin. Pidempi lenkki tarkoittaa tässä yhteydessä 10 km. Sitä kohden siis.
Sairaan tervettä elämää
Sairaan tervettä elämää on blogi siitä, kun lääkärit sanovat kaiken olevan kunnossa ja yht'äkkiä huomaakin olevansa itse asiassa todella sairas. Sairaan terveen tyypin haaveena on juosta vielä kerran maraton. Blogi seuraa tulevia hoitoja, toivottavaa parantumista, muistelee hieman matkaa sairauksien toteamiseen ja tietysti sitä haaveilua siitä maratonista.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2016
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Kontrollia odotellessa
Siitä on siis nyt reilu vuosi. Siitä viimeisestä sytostaatti
hoidosta. Sitä jotenkin ajatteli, että vuoden kuluttua hoidoista elämä olisi
palautunut täysin normaaliksi ja se kaikki olisi historiaa. Väärin. Ainakin
minun kohdallani.
Kohta on tulossa kontrolli. Siltä en oikeastaan odota mitään
ihmeellistä. Minulla ei ole juurikaan kysyttävää. Enkä odota, että
sairaanhoidolla olisi minulle mitään mullistavaa kerrottavaa. Onhan se hyvä,
että ne tietyt testit tehdään. Todennäköisesti kuitenkin keskustelemme näistä sivuoireista,
mitä minulla edelleen on. Mutta eipä niille oikein mitään voi tehdä. Eli onhan
minulla sittenkin kysyttävää. Voisimme pohtia, että miten saisin oman oloni
normaaliksi eikä enää niin siaraan tuntuiseksi. Mutta millaista tämä elämä nyt
noin muuten sitten on?
Pääasiallisesti odotan edelleen, että olo olisi normaali.
Olen myös ollut vakaasti sitä mieltä, että fyysisen kunnon palauttaminen ja
siten myös sen entisen toimintakyvyn saavuttaminen olisivat olleet avain
onneen. Ja olen koko vuoden ajan nähnyt sieluni silmillä, kunka fyysinen kunto
nousee kohisten ja olo siinä samassa. Pakko myöntää, että ilmassa on pientä
pettymystä, että näin ei ole käynyt. Pakko myöskin myöntää, että voi olla, että
olen rehkinyt sen kuntoilun kanssa liikaa. Vointia olisi voinut parantaa
enemmän rauhallinen palautuminen. Nythän vasta on kulunut se kuuluisa vuosi,
minkä sytostaattihoidoista palautuminen kuulemma vie.
Joka tapauksessa en voi sanoa täysin sydämestä, että olo
olisi täysin terve. Minulla ei ole mitään epäluuloja itse syövästä parantumisen
suhteen. Eikä myöskään mitään epäilyjä tai pelkoja syövän uusiutumisen suhteen.
Mielestäni minulla ei ole mitään sellaisia oireita, että olisi edes syytä
pelätä pahinta. Mutta kaikenlaista pientähän tässä kyllä muuten edelleen on.
Selkein olo haittaava oire on edelleen vaihdevuosioireet. Ja
ne alkavat edelleen sillä pienellä pahoinvoinnin tunteella. Tiedänpä ainakin milloin
kuumotuskohtaus on tulossa. Ehkä pienen pientä laantumista on ollut, mutta ei
missään tapauksessa niin paljoa, että se muuttaisi kokonaisuutta. Aloin olla jo
todella väsynyt siihen yöheräilyyn, joten vaihdoin Tamofenin ottamisen aamuun.
Ajattelin sen rauhoittavan hieman öitä. Voi olla, että rauhoittikin. Olen
toisinaan nukkunut aavistuksen paremmin. Toisaalta, tämä edistysaskel on sen
verran laimea, että voi olla ihan vain normaalia ajan kulumista ja siten
oireiden vähentymistä. Herään siis edelleen 1-3 kertaa yössä. Ja kyllä, olen väsynyt. Väsymys kyllä tekee sitten
puolestaan välillä kaikesta tekemisestä, erityisesti urheilusta, hieman
takkuista.
Nivelkipuja on myös edelleen. Sellainen pikku muutos, että
saattaa olla pari päivää väliä ilman mitään tuntemuksia. Ja sitten taas
palataan normaaliin. Ja edelleen rasitus tuo lisää kipuja. Eli tämä liikunnan
hyvää tekevä vaikutus on kyllä jokseenkin kaksipiippuinen juttu.
Olen ollut todella pettynyt, etten ole pystynyt urheilemaan
ja siten nostamaan oloani paremmaksi. Tai oikeastaan, minähän olen kyllä
kuntoillut jonkin verran. Se vain ei ole johtanut suoraan nousevaan kuntoon ja
olotilaan. Ja kun noita sivuoireita on edelleen, niin todennäköisesti niitä on
myös jatkossa. Joten omaa asennettahan tässä sitten vain pitää rukata. En voi
jatkaa vielä seuraavaa neljää vuotta ihmetellen ja hyvää oloa odotellen.
Pitänee alkaa elämään näiden kanssa samoin kuin kilpirauhasen;nyt ollaan
kunnossa ja mennään eteenpäin siten kuin menee.
En millään haluaisi hyväksyä, että tämä hieman sairaan
oloinen olotiula olisi minulle vielä neljä seuraava vuotta se normaali. Mutta
myönnän etten voi myöskään seuraavaa nejää vuotta elää joka päivä odottaen sitä
hyvää oloa. Asennettahan tässä siis on muutettava ja sillä mennään, mitä on
annettu.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Muna on kanaa viisaampi
Ensimmäinen askel uudella liikuntataktiikalla on nyt sitten
otettu eteenpäin. Otin perheen parissa puheeksi sen, että lihaskuntoa pitää
kyllä parantaa ja pohdin ääneen erilaisia vaihtoehtoja personal trainerille. Ja
sille vaihtoehtona fustraa. No, personal trainer palveluhan sekin tietysti
olisi.
Siinä sitten tuli puheeksi, että onhan tuo LapsiNro1
jokseenkin kykenevä tekemään treeniohjelman. Kun itse kuntoilee enemmän kuin
aktiivisesti. Tosin valtiolla suoritettava päivähoito hieman juuri nyt
määrittelee tuota ajankäyttöä. Ja sitten palvelusjakson jälkeen alkaakin
opiskelut Jyväskylässä liikuntatieteellisessä liikuntabiologian opintojen
parissa. Ja jo nyt on melkoisen perehtynyt asiaan.
En aluksi oikein tarttunut asiaan, mutta aamu on tunnetusti
iltaa viisaampi. Joten seuraavana päivänä uudestaan asia puheeksi. Ja kyllä,
LapsiNro1 sanoi tekevänsä ohjelman. Siinä sitten kyseli alkutiedot; mitä teen
nyt, minkälaisia jumppia ne on ja mitä itse asiassa haluan. Seuraavalla
viikolla viuhuivat tekstiviestit tarkennusten osalta. Taisi olla luppoaikaa
valtion päivähoidossa. Kuinka monta miesten punnerrusta jaksat? Puhtaasti 2,
fuskaamalla 5. Kuinka monta kyykkyä menee, että et jaksa enää yhtään? En tiedä,
en ole koskaan kokeillut. Vähän alkoi jännittämään. Varsinkin, kun ohjelmaa
tehtiin teorian pohjalta eikä minkäänlaista aloituskuntotestiä todellisen tason
selvittämiseksi tehty. Kaikkihan sen tietää, että ilman sitä ei voi oikein
määritellä sitä, miten liikkeelle lähdetään. Ajattelin nyt kuitenkin sitten
jollain tapaa itse hoitaa tason oikeaksi.
Jossain vaiheessa varmaan tajuan ja ymmärrän ja uskon, että
jos joku on perehtynyt asiaan, niin siihen voi luottaa. Tuli siis päivä, että
valtion päivähoidosta pääsi lomille. Ja kävimme läpi ohjelman. Olin itse
ajatellut, että tekisin heti sen ohjelman kokonaisuudessaan, jotta selviäisi
samalla se oikea vaativuustaso. Mutta tässä nyt on kaikenlaista pientä jumia
selässä, joten kunnon jumppa jäi haaveeksi. Tehtiin siis vain kevyesti läpi
liikkeet.
Ensimmäinen havainto; LapsiNro1 näytti tietävän mistä puhui.
Tuli selkeät selostukset liikkeistä, mihin ne vaikuttaa ja millä tavalla. Oli
myös huomioitu se, mitä teen niissä kahdessa käymässäni jumpassa. Tästä syystä
vastalihakset jätettiin kotiohjelmassa pois, kun niitä tehdään säännöllisesti
muutnekin. Ok, minulle sopii. Toinen havainto: tuli selkeät ohjeet liikkeiden
oikeasta suorituksesta ja siitä, miten minä ne saan tehtyä oikein. Kaikissa
liikkeissä se puhdas suorittaminen korostui. Ja myös liikkeiden suorittaminen
kunnolla loppuun. No, se taitaa olla sitä puhdasta suorittamista. Taisi myös
todeta, että “älä nyt sitten tee fuskaamalla mitään”. En tietenkään. Kolmas
havainto: oli sittenkin koko ajan ajatellut sitä minun tasoani ja kykyä
liikkeiden suorittamiseen. Koko ajan korosti sitä, että jos jaksat tämän hyvin,
niin lisää painoja (kahvakuulan kokoa siis) tai lisää toistoja. Jos et jaksa
tai pysty tekemään puhtaasti, niin tuli helpotusohjeet.
Mutta tuli myös vaatimuksia, miten sitä suoritustasoa saisi
nostettua. Esimerkiksi ne miesten punnerrukset. Nyt ohjelmassa punnerrusten
kohdalla aloitan niillä miesten punnerruksilla ja teen niin monta kuin menee
puhtaasti. Eli siis varmaan se kaksi. Tämän jälkeen siirrynkin portaisiin ja
otan vähän kulmaa ja jatkan punnerrrussarjan tekemistä helpotettuna. Kun kunto
kasvaa, siirryn alemmas portaissa kunnes joku kaunis päivä ei aloituksen
jälkeen tarvitse enää siirtyä tekemään helpotettua sarjaa portaissa.
Alan myös epäillä, että kyllä ne lapsetkin ehkä jotain tietävät
vanhempiensä mielenlaaduista. LapsiNro1 korosti koko ajan sarjojen välillä pidettävästä
tauosta. Ja totesi lopuksi, että “suurin vaikeushan sulle on se riittävän tauon
pitäminen. Opettele se kunnolla heti alusta”. Jep. Tiedän enemmän kuin hyvin,
että se tauko on minulle todella vaikea. Mutta ohjelma on suunniteltu juuri
siten, että tehdään kunnolla ja jotta pystyy tekemään viimeisenkin sarjan,
pitää harjoitetun lihaksen antaa levätä. Muuten menee niin tukkoon, etttä
ohjeman kunnolla tekemisestä ei tule mitään.
Kokonaisuudessaan, pakollisen alkulämmittelyn jälkeen,
jumppa koostuu kahdeksasta liikkeestä. Jokaista liikettä tehdään kolme sarjaa
ja jokaisen sarjan välissä minuutin tauko.Otan kännykällä aikaa, jotta tauko
tulee pidettyä. Ensimmäisillä kerroilla huomasin, että viimeisten sarjojen
välillä minuuttikin alkoi tuntua lyhyeltä ajalta. Palautustauko tuli siis aina
tarpeeseen. Joikaisessa sarjassa liikkeestä tehdään 10 – 20 toistoa.
Toistaiseksi en pysty vielä tekemään kaikissa liikkeissä sitä täyttä määrää
toistoja. Enkä ihan kaikissa pysty käyttämään sitä määrättyä kahvakuulaa, vaan
teen kevennetysti.
Ensimmäisen kunnon jumppakerran jälkeen tulin niin kipeäksi,
että toipuminen vei viikon. Ja tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että olin
nyrjäyttänyt nilkkani muutamaa päivää aikaisemmin eli tein hieman enemmänkin
helpotettuna ja jätin pois pari juttua, mihin nilkka ei taipunut. Viikon päästä
sitten toinen kerta. En ollut enää ihan niin kipeä. Nyt olen tehnyt jo pari
kertaa viikossa. Tein jopa lomalla hotellin kuntosalilla lisättynä
vatsalihaksilla. Tuli hyvä olo. Olen kylä aika tykästynyt tuohon ohjelmaan.
Nyt sitten vain tekemään niin ahkerasti, että se lihaskunto
kasvaa. Ennen kuin siellä ollaan, niin saa tehdä töitä, jotta voi sen ohjelman
tehdä täysimääräisesti niin toistojen kuin painojenkin osalta. Nyt on hyvää
aikaa keskittyä tuohon jumppaan, kun nyrjähtänyt nilkka estää vielä juoksemisen.
Katsotaan sitten parin viikon päästä, mitä jumppa tekee juoksukunnolle.
torstai 11. helmikuuta 2016
Yksi huoli vähemmän
Nyt on sitten käyty kilpparin kontrollissa.
Itse mainostin uskovani, että kilpirauhasen hoidossa olisi
löydetty tasapaino. Perustin tämän ajatukseni siihen, että väsymyksestä
huolimatta urheilu ei tuntunut lihaksissa samanlaiselta täydeltä
voimattomuudelta kuin aiemmin. On sanottu, että esimerkiksi maratonin
juoksemista ei estä tai haittaa hermostuksissa valvottu edellinen yö. Treenattu
kroppa kyllä liikkuu. Ei todellakaan tarvitse mennä kokeilemaan sitä maratonia
todistaakseen, että pienestä väsymyksestä huolimatta liikunta ajaa kropan
toimintakykyiseksi. Ja tämän tunteen olin saanut takaisin. Oma pieni kärvistely
urheilun sujumattomuudesta on kohdistunut siis vain siihen yleisesti huonoon
yleiskuntoon. Ja elämiseen näiden epämääräisten tuntemusten kanssa. Huomautan
jo tässä vaiheessa, että teidän hyvin olevani kyllä jonkinlaisessa kunnossa jos
kerran pystyn parikin kertaa viikossa juoksemaan viiden kilometrin lenkin. Ja
vähän jumppaa päälle.
Kävin siis ennen kilpirauhasen kontrollia niissä
laboratoriotesteissä. Olin varma, että testit osoittaisivat arvojen olevan
“kohdallaan”. Eli minulla TSH pyörisi siinä vähän päälle ykkösen. Tulokset
tulevat hyvin nopeasti ja jo iltapäivällä pääsin tarkastelemaan tulosta. Koska,
kukas sitä nyt luottaisi omaan fiilikseen. Siis pakko saada mustaa valkoisella
ja sitten voi julistaa tienneensä asian jo muutenkin oman olon perusteella.
Mitä sitten tapahtuukaan, kun labratestit näytivät TSH:n
olevan aivan jotain muuta kuin se oletettu oma hyvä taso? Näin nimittäin kävi.
Ja oma olo oli tyrmistynyt. Ja pettynyt. Miten tämä voi muka olla mahdollista?
Ja seurauksena aloin välittömästi epäilä omaa oloani ja miettiä väsymystä
uudelta kannalta. Nyt se varmaan sitten olikin seurausta kilpparin
vajaatoiminnasta eikä niistä toistuvista yöheräilyistä. Keräsin jo uudestaan
juttua ja oireita ja ajatuksia lääkärin vastaanotolle. Koska kyllähän tähän nyt
taas pitäisi reagoida japohtia lääkityksen tasoa. Omat aiemmin niin vhavat
fiilikset joutuivat välittömästi romukoppaan.
Olen tainut joskus aiemmin kehua kilpirauhastani hoitavaa
lääkäriä. Tämä kontrollikäynti osoitti, että ihan turhaan en ole kehuja
jaellut. Lyhyesti totean ensiksi, että lääkärin lopputulema oli minun olevan
terve kilpirauhasen vajaatoiminnan osalta. Tämä ei siis teitenkään tarkoita,
ettikö minulla vajaatoimintaa olisi, vaan että tällä lääkitystasolla hormonitasapaino
on kuten kaikilla niillä, joiden kilpirauhanen toimii normaalisti.
Lääkäri aloitti normaaliin tapaan kyselemällä voinita. Ja
minä rehellisesti puhumaan väsymyksestä. “Mutta onko olo muuten sama kuin
viimeksi?”. No onhan se. Ja itse asiassa se väsymyskään ei ole niin paha. Ja
tuli puheeksi taas se urheilukin. Lääkärin tulkinta oli selkeä. Kaikki nykyiset
oireet ovat enää seurausta Tamofen-lääkityksestä ja yöheräilyistä. Tästä
eteenpäin mitä tahansa teenkin, en saa enää ajatella kilpirauhasen olevan
esteenä tai edes vaikuttavan asiaan. Ja se siitä sitten. Lääkityksen taso on
siis löytynyt. Ja tästä eteenpäin pitää keskittyä vain, tai taas uudestaan,
siihen toimintakyvyn parantamiseen.
Ja loppuaika vastaanotolla puhuttiinkiin sitten urheilusta. Syömisestä
ei ollut hirveästi puhumista. Todettiin vain, että hitaasti kannattaa edetä.
Mutta se liikunta. Siitä tuli kyllä hieman sanomista. Melkein kummaltakin. Itse
olin sitä mieltä, että toimintakyky ei ole parantunut juuri nimeksikään. Tuntuu
todella haastavalta saada kuntoa ja suoritusta edistymään. Lääkäri oli sitä
mieltä, että liika on liika. Ensinnäkin, jos kerran pystyn juoksemaan vitosen,
niin tämänhetken suorituskyvyssä ei ole mitään vikaa. Ja se suorituskyky nousee
todella hitaasti. Siis todella hitaasti. Johtuen siitä, että se hormonitoiminta
on nyt sitten enemmän siellä vanhan naisen puolella ja lihakset eivät vain enää
ota vastaan asioita kuten ennen. Joten aika tiukka ohje tuli kuntoiluun.
Juoksulenkkiä ei pidä pidentää eikä missään tapauksessa yrittää koventaa vauhtia.
Eikä lenkkien määrääkään todellakaan pidä nostaa. Itse asiassa kaksi kertaa
viikossa riittää. Sen sijaan pitäisi keskittyä kävelemään pitkiä lenkkejä noin
120 sykkeellä. Jumpat ja mahdollisesti jooga tai vastaavat saivat myös kannatusta.
Tässä nyt sitten olen muutaman päivän ajan sulatellut tietoa
tuosta kiliprauhasen tasapainosta. On sanottu, että postitiivinen ajattelu
parantaa tai ainakin edeistää paranemista. On myös sanottu, että jos oikeasti
olisi näin, niin kukaan ei olisi sairas. No, kärjistää voi aina mihin suuntaan
vaan. Mutta kyllä se ajattelu jollain tasolla vaikuttaa. Ehkä minun
tapauksessani asiaa helpotti se, että olin jo itsekin alkanut olla sitä mieltä,
että hoitotasapaino on löytynyt. Ja silti
jouduin kyllä ihan aktiivisesti päättämään etten enää epäile kilpirauhasta
mistään oireesta.
Jotenka pieni taktiikan tarkastelu on siis paikallaan. Tuli
jo aiemminkin mieleen, että tarvitsen juoksuen kehittämiseen sitä parempaa
lihaskuntoa. Nyt sitten vain tuumasta
toimeen. En enää ota paineita siitä, että saanko juostua sen kolme lenkkiä
viikossa tehokkaasti. Juoksentelen sen kaksi ja jos joskus tulee juostua
kolmas, niin ihan ok. Ja olenhan tässä sen Koiran kanssa kävelyjä tehnytkin,
mutta täytyypä hieman viilata aikatauluja siten, että saa kävelyistä niitä
pitkiä lenkkejä.
Ainakin Koira kiittää.
maanantai 25. tammikuuta 2016
Uusi vuosi, uudet kujeet?
No, ainakin on uusi vuosi. Uusien kujeiden perään en menisi
kuuluttamaan. Ei mitään uutta tämän auringon alla. Päivät toistava itseään niin
kuin yleensäkin ihmisillä normaalissa elämässä.
Kuntoilu jatkaa myös samaa rataansa. Joulutauon jälkeen jumpat ovat alkanet. Eli
tiistaiain puolitoistatuntia flow-liikuntaa ja torstaisin tunnin core harmony.
Olen edelleen sitä mieltä, että nimien keksiminen eri jumppatunneille on melko
mielikuvituksellista. Mutta ehkä ne jotain kertovat. Olen todella tyytyväinen
näihin jumppiin. Ne aivan selvästi parantavat koordinaatiotani ja kropan
yleistä liikkuvuutta ja toimintaa. Juoksenteluun kuuluu ne 2-3 lenkkiä
viikossa. Tosin, olen vihdoinkin ymmärtänyt, lue: myöntänyt itselleni, muutaman
perusasian.
Tai oikeastaan vain yhden perusasian. Kunto ja toimintakyky
ei kehity ellei haasta itseään hieman enemmän. Olen nyt siinä tilanteessa, että
nykyinen juoksentelu ei oikeastaan vie enää ihan hirveästi suorituskykyä
eteenpäin. En ole pystynyt pidentämään lenkkiä, vaan hölköttelen edelleen sitä
vitosta. En ole myöskään lisännyt vauhtia. Jotta tästä saisi seuraavan askeleen
eteenpäin, pitää lisätä tehoja jalkoihin. Ja sehän tapahtuu ihan tavallisella
lihaskuntoilulla ja/tai erilaisilla juoksuharjoitteilla.
Jumpat, niin hyviä kuin ovatkin, eivät ole riittävän
rankkoja, tai oikeammin haastavia, sen lihaskunnon parantamiseen. Joten kotona
tehtävät pikkujumpat pitäisi muuttaa hieman vaativimmiksi. Ei sitä nyt tarvitse
siitä huolimatta mitään älytöntä riehumista aloittaa. Riittää kun tekee enemmän
kuin mitä nyt. Olen myös miettinyt, että sen kolmannen juoksulenkin ottaminen
ohjelmaan oli sellainen näennäisratkaisu. Sain itselleni hyvän mielen, kun
mukamas jaksan enemmän. No en kyllä oikeastaan jaksa. Järkevämpää olisi muuttaa
tuo kolmas lenkki vaikka spurttien ja erilaisten vetojen tekemiseksi.
Kehittäisi paljon enemmän. Ehkä sieltä sitten jossain vaiheessa tulisi se
mahdollisuus juosta vähän pidempää lenkkiä.
Siinähän sitä olisi taas hyvä suunnitelma toteutusta vaille.
Nyt pitäisi vain saada itsestään irti siihen suorittamiseen. Niin, tässä
välissä voikin pohtia tuota sanavalintaa. Onko se suorittamista vai oikeasti
mielekästä tekemistä? Minulla on hoitojen jälkeen ollut pakottava tarve päästä
samaan kuntoon kuin ennen hoitoja. Ja kun siellä jossain takaraivossa siintää
edelleen se pienen pieni haave vielä yhdestä maratonista. Mutta en oikein osaa
arvioida, mikä olisi järkevä tai realistinen aikataulu tuon entisen kunnon
takaisin saamiseksi. Ei ole hyvä, että pää askartelee koko ajan kuntoiluun
liittyvien ajatusten kanssa.
Mutta…minulla on edelleen pieniä fyysisiä rajoitteita tuohon
kuntoilun “suorittamiseen”. Olen yhä hieman väsynyt. Kuumat aallot tulevat
edelleen ja öisiin herään niihin yleensä kaksi kertaa. Joten pientä väsymystä jos kerran nukkuu
katkonaisia yöunia. Ja vielä satunnaisesti käy niin ettei nukahdakaan kovin
nopeasti uudestaan. Kontrollissa oli puhetta, että on hyvä ottaa se
hormonilääke yötä vasten, helpottaa olemista päivällä ja kuumotukset tulevat
sitten yöllä. Mutta kun se on nyt johtanut tuohon jatkuvaan heräilyyn, niin
olen alkanut siirtämään Tamofenin ottamista siitä illasta aikaisemmaksi. Kun niitä
kuumotuksia on joka tapauksessa, niin mitä sitä varomaan. Ajattelin, että jos
helpottaisi hieman noita iota. Vielä ei ole juuri suurempaa muutosta
tapahtunut, mutta katsotaan. Ihan aamuun
en voi sitä lääkkeen ottoa siirtää, kun siellä on se Thyroxinin ottaminen.
Kellopeliä tämä oleminen.
Nivelkipuja on edelleen. Mutta melkein voisin sanoa, että ne
ovat hieman laantuneet. Aina kun olen näin alkanut ajatella, kivut ovat
ilmoittaneet olemassaolostaan. Rasitus lisää selkeästi särkyä. Eli vaikka
liikunta tekeekin hyvää, niin myös kyllä hieman rasittaa. Jonkin verran on
pientä pahoinvointia, mutta huimauskohtauksia on ollut vain pari. Väsymyksen
vuoksi olen muutaman kerran jättänyt juoksematta kokonaan, mutta yleisimmin
olen kyllä sittenväsymyksen ottaessa ylivallan vain liikkunut hieman kevyemmin. Positiivisena
seikkana voin todeta, että kroppa toimii tässä suhteessa “normaalisti”. Eli jos
juoksu ei kulje, tuntuu vain sellaiselta normaalilta väsymykseltä, jolloin
yleensä saa kyllä aina tehtyä jotain kunhan vain lähtee liikkeelle.
Kiliprauhasen hoitotasapaino näyttäisi nyt siis löytyneen. Kohta on siitä
kontrolli, joten mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan on menty.
Hiuksista on pieni päivitys. Kävin vihdoinkin kampaajalla. Tässä
maassa vain U20lätkämajoukkuella ja minulla oli jäljellä takatukka-hiusmalli.
Oli jo aikakin siis tehdä visiitti kampaamoon. Ja nyt sitten voikin lopettaa
hiusten kasvun seuraamisen. Minusta päästiin jo heti leikkaamaan ihan normaali
kampaus eikä tästä kyllä enää saa oikein mitään erityistä seurattavaa. Nyt siis
lyhyt hiusmalli ja sitä aion hieman kasvattaa, mutta tämä on jo ihan tavallista
leikkaa-kasvata touhua.
Tässä nyt sitten vain odottelen kilpparikontrollia ja lähestyvää
vuosikontrollia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)