Tänään on maanantai ja kävin ensimmäistä kertaa Leikkauksen
jälkeen hieman kokeilemassa, että miten se jalka nousisi tuolla lenkkipolulla.
Yritys tuli hieman vaivihkaa itsellekin.
Kuten olen sanonut, olen ylipäätään viimeisen vuoden ajan
juoksennellut hyvin kevyesti. Vain 5 km ja 7 km lenkkejä ja muutamia kertoja
satunnaisesti 10 km. Edellisen kerran on kunnon lenkkiä tullut tehtyä 2013
marraskuun alussa, kun olin vielä täyttä päätä valmistautumassa New Yorkin
maratonille. Olen nyt tällä kevyellä juoksentelulla yrittänyt pitää lähinnä
tuntumaa juoksemiseen, jotta voisin aloittaa kunnon nostamisen uudestaan
“sitten kun kilpparilääkitys on kohdillaan ja kroppa toimii”. Ja koko ajan takaraivossa on takonut ajatus
“ihan kohta”. Kun itse ei ole juoksemaan kunnolla pystynyt, niin mieli on hoitanut
sen yöllä. Olen nimittäin öiseen aikaan juossut nyt jo aika monta
puolimaratonia, muutaman maratonin ja yhden ultrajuoksun. Missäköhän vaiheessa
minun pitäisi alkaa haaveilun sijasta puhua painajaisista?
Lisäksi aina silloin kun työ on ollut fyysisempää (teen
remontteja), olen suosiolla jättänyt juoksemisen tauolle. Kroppa ei vain kestä
liikaa fyysista rasitusta. Menee kaikki sekaisin ja tulee kahden vikon
migreeni. Nyt sitten olen tässä juuri ennen syöpädiagnoosia työstänyt yhtä
remonttia eli taukoa on ollut. Päälle leikkaus ja siitä toipuminen. En siis ole
erityisen hyvässä iskussa.
No joo. Tunnustetaan loputkin. Diagnoosin jälkeen olen
hieman “lohduttanut” itseäni. Syömällä. Hyvää ruokaa ja paljon suklaata. Siis
paljon, kumpaakin. Jopa niin paljon, että ei oikeasti tee mieli yhtään mitään
makeata. Olen tässä parin päivän aikana myös herännyt tosiasiaan, että vaatteet
kiristävät. Ei hyvä. On ollut helppo sivuuttaa kilojen kertyminen, kun on
harrastanut toipumisat kotona collage-housuissa.
Nyt on siis mitta tullut täyteen tätä ähkyä oloa ja sisällä
olemista. Joten otin tänään Mieheltä koiran iltaulkoilutuksen tarkoituksena
ryhdistäytyä ja aloittaa taas säännöllinen elämä. Vaikka olikin tarkoitus
kävellä reippaasti 7 km, laitoin kuitenkin ihan lenkkikamat päälle. On
mukavampaa. Leikattu rinta, vaikka onkin parantunut hyvin, on oikeastaan aika
arka edelleen. Tuntuu vähän sellaiselta epämiellyttävältä jopa kävellessä. Eli
en siis ole miettinyt sitä juoksua vielä muuten kuin unissani. Mutta kun oli
aika raikas ilma ja oli hvyä fiilis ja koira veti, niin jotenkin se vain siitä
lähti. Minä juoksin! Sivustajakatsoja varmaan korjaisi tässä vaiheessa, että se
nyt oli kuitenkin vain kevyttä lönköttelyä. No niin oli. Mutta sain hien
pintaan. En nyt heti rynnännyt koko matkaa, vaan kävelin ja hölköttelin kropan
reaktioita kuulostellen. Mitään suurempia vastalauseita ei tullut, joten tein
johtopäätöksen, että voin taas aloittaa lenkkeilyn.
Nyt siis pääsen kiinni siihen tavoittelemaani fiiliksen
mukaan kuntoiluun. Mutta on se vain niin, että minulle tuo juokseminen on se
juttu. Nautin enemmän tuollaisesta puolittaisesta hölkötttelystä kuin kotona
tehdystä crossfit treenistä. Johtuisiko ulkoilmasta. Mutta nyt aion katsoa,
saanko urheiltua, kun on vain “fiilispohja” ohjenuorana. Ennen ei ole
onnistunut, tarvitsin jonkinlaisen ohjelman, että pysyy jotenkin kasassa. Mutta
nythän tilanne ei ole “kuten ennen”.
Seuraava blogi mitä todennäköisemmin kertoo tulevasta
hoitosuunnitelmasta, sillä huomenna aamulla on aika Meilahteen. Ja sitten
alankin seurata viikon urheilukertoja, vointia ja miten pystyn liikkumaan ja
miltä se tuntuuta tai miten vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti