Minulla on syöpä.
Minusta ei tunnu ollenkaan lohdulliselta
ajatus, että kyse on rintasyövästä. “Rintasyöpäpotilaista 88% on elossa viiden
vuoden kuluttua diagnoosista.” Tällä hetkellä luen tuon tekstin “12%
rintasyöpäpotilaista kuolee viiden vuoden sisällä diagnoosista”.
Vaikka taisin hieman kehua tuon yksityisen puolen ripeyttä
tutkimuksiin lähetettäessä, niin ei tämä nytkään kyllä mitenkkään töki. Tiistaina
tuli tulokset ja yksityiseltä puolelta ne laitettiin eteenpäin normaaliin
prosessiin, keskiviikkona minulle jo yritettiin soittaa. Enpä vain ollut juuri
silloin puhelimen äärellä. Torstaina aamupivällä soitto uudestaan. “Teille on
varattuna läkärinaika nyt perjantaina. Onnistuuko?”. Kyllä kiitos. “Ai niin,
teille on myös varattu leikkausaika.” Se meni puolentoista viikon päähän, mutta
olin tyytyväinen. Vielä tyytväisempi olin, kun iltapäivällä soitttiin
uudestaan. “Täällä olisi peruutusaika leikkaukseen. Ensi viikolla.” Olen siis
suuntamassa aamulla Kirurgiselle ja lääkärin vastaanotolle ja siitä hoitoon
melko ripeästi.
Mikä sitten mättää?
Kaikki, sanoisin. Nyt vasta aloin pelätä ja kunnolla. Miksi
pystyin olemaan alun varsin tyynenä ja uskoin koko ajan vain parantumisen
mahdollisuuteen. Mutta nyt, kun hoito on käsillä näen vain kauhukuvat ja
pelkään pahinta mahdollista. Olen täysin vama, että minun kohdallani tarinalla
ei ole onnellista loppua. Olen varma, että syöpäni on levinnyt joko niin
pahasti, että sitä ei voi parantaa tai aivoihin, Mikä minun mielestäni on sama
asia kuin ei-parannettavissa. Juu, teidän kyllä, että se ei tänä päivänä pidä
paikkaansa, mutta silti.
Tiedän kyllä syynkin, miksi näin ajattelen. Se on taas se
kilppari. Vaikka on tuntunut siltä, että kilpparilääkitys puree, niin jokin
pieni säätö on puuttunut. Sen seurauksena minulla on edelleen ollut
epämääräisiä nivelkipuja, pahoinvointia ja päänsärkyä. Noiden oireiden kanssa,
niiden ehkä aavistuksenomaisesta lisääntymisestä huolimatta, olen pystynyt
elämään, kun olen odotelltu kilpparilääkityksen lopullista tehoamista. Sitten
luin tietenkin rintasyövän oireista. Useimmiten oireeton, mutta voi esiintyä
nivelkipuja, pahoinvointia ja päänsärkyä. Mitä hel…!!!
Onko sittenkin niin, että minulla on syöpä päässyt rauhassa
leviämään kun olen odotellut oireiden päättymistä muista oletuksista johtuen.
Joten luonnolinen ja loginen päätelmä on, että koska oireita, niin tauti on
levinnyt. Ja pahasti. Jostain kumman syystä järki tässä vaiheessa unohtaa sen
kilpparin, olisiko se sittenkin oireiden syynä.
Minulla on liian paljon menetettävvä. Haluan nähdä lasten
ylioppilasjuhlat. Tai sanotaan, että myös Lapsen Nro2. Se Nro1 kun kirjoittaa
tässä parhaillaan, niin enköhän sen ainakin näe. Mutta vielä on elämää
yo-juhlien jällkeenkin. Ja minun pitää olla mukana lasteni elämässä,
juttelemassa, nalkuttamassa, tukemassa ja iloitsemassa. Se vaan nyt ei sovi,
että homma jää puolitiehen.
Huomenna siis lääkärissä potilas, joka on väsynyt yön
valvomisesta ja jolla on pää täynnä kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti