"If you're going through hell, keep going."

Reilut kaksi viikkoa viimeisestä hoidosta. Hieman epärealistista odottaa mahtavaa oloa huomisesta lähtien. Hoitojen väli on ollut kolme viikkoa ja se ei koskaan riittänyt siihen, että kroppa ihan täysin palautuisi. Eli jokainen hoito aloitettiin aina huonommasta kunnosta kuin edellinen. Nyt kuusi hoitoa takana ja olo sen mukainen. Oletan, että jotain voisi huomata neljän viikon kuluttua, kun kroppaan ei olekaan lykätty uutta myrkkyannosta kolmen viikon tauon jälkeen. Mutta kauanko menee ennen kuin olo alkaa olla normaali?

Tosin, jos reagoin sädehoitoon kovalla väsymyksellä, niin sitä normaalia oloa on turha odotella vielä vähään aikaan.  Viimeisen syton jälkeen tuntui, että neljä viikkoa on todella pitkä aika ennen kuin sädehoito alkaa. Ja nythän se kohta on täällä. Ensi viikolla on kuvaus. Enpä itse asiassa ole uhrannut sille ajatustakaan ja tuskin kannattaisi uhrata nytkään. Mutta kun kerran tuli mieleen, niin toivotaan nyt, että siinä ei mitään erityistä tule vastaan.

Päivät kuluvat edelleen samalla tavalla kuin ennenkin. Ja joko olen antanut entistä enemmän periksi väsymykselle tai sitten olen todellakin väsyneempi kuin ennen. Yöunet ovat katkonaisia, minkä seurauksena unirytmi on hieman kääntynyt. Nukun aamulla todella sikeästi, vaikka muu perhe herää ja suorittaa normaalit aamuaskareensa. Minun untani se ei häiritse. Ei myöskään enää koira tule sängyn viereen aamulla minua herättelemään, vaan antaa nukkua. Oppinut sekin jotain. En nyt kuitenkaan nuku aamusta ihan määrättömästi. Sen verran elämää tulee kolmesta ihmisestä ja koirasta, puhumattakaan hyvästä kahvin tuoksusta, että olen noussut viimeistään puoli yhdeksän maissa.

Perusleiri sohvan nurkassa

Sivuoireita en enää edes oikeastaan itse noteeraa. Kuumat aallot ja pahoinvointikohtaukset tulevat ja menevät. Rutiinia. Välillä huomaan, että Mies tiedustelee oloa. Taidan juuri silloin huokailla ja puuskuttaa hieman enemmän. Yleensä se olo silloin on aina huono.  Jos erikseen mietin, huomaan, että oikea jalka on edelleen puuduksissa. En kiinnitä siihenkään enää huomiota. Olen tottunut jalan häiritsevään tunteeseen. Ja käteen, mikä ei oikene ihan kokonaan vieläkään. Muuten oleminen on tasaisen voimatonta. Olen oppinut ohjelmoimaan kullekin päivälle yhden suoritettavan asian. Yhtenä päivänä sain suunnitelman sekaisin, kun meninkin imuroimaan. Täysin suunnitelman ulkopuolelta. Siihen sitten loppui sen päivän hommailut. Eli aamusta koneella jotain töitä ja postia. Kevyttä istumista. Sitten “se yksi juttu” ja iltapäivästä sohvalle. Yritän olla nukkumatta, mutta aika usein uni vie väkisin voiton. Siitä voi tosin syyttää tv:n ohjelmatarjontaakin. En enää jaksa edes seurata Doc Martinin yrmyilyä. Ainoa viihdyttävä ohjelma on Grand Designs ja Kelly Hoppenin sisustukset. No ei siitäkään kyllä jaksa koko ohjelmaa ja sitä teennäistä draamaa, loppuratkaisu riittää..

Jos vain vähänkin jaksan, niin tartun iltapäivästä kirjaan. Innostuin, ehkä hieman Matti Myöhäisenä, Jo Nesbyn Harry Hole –kirjoista luettuani Poliisin. Eli hankin sarjasta viisi ensimmäiseksi kirjoitettua. Nyt on menossa niistä komas; Punarinta. Lisäksi tein muutaman kirjahankinnan kun Kuopion visiitillä pysähdyimme Heinolan ABC:n Kirjapörssissä; Moderneja huonekaluja – muotoilua 150 vuotta (pettymys) , kaksi taidekirjaa; toinen Rafaelin  ja toinen Albrecht Durerin teoksista (hyviä), Modernin arkkitehtuurin historia (yllättävän hyvä) ja P.D.Jamesin Valepotilas (sitten kun kyllästyy taiteeseen). Nyt on mitä lueskella.

Oma pää oli kyllä sitä mieltä, että kun viimeinen hoito on takana, niin olo on hyvä heti. Olo on nimittäin myös todella kärsimätön ja huomaan aloittavani joka päivän oloa tutkailemalla. Ja odotus on tietenkin hyvästä olosta. Toistaiseksi odotus ei ole realisoitunut postiviisena, vaan tuottanut pienoisen pettymyksen. Ja kun vain odotan parantuvaa oloa, olen ollut huono tarttumaan mihinkään kunnolla. Lisäksi on ollut vaikea hyväksyä muita sivuoireita, vaan olen aidon hämmästynyt, kun jotain ilmenee. Kuten nyt viime aikoina melko kovat mahakivut aina syömisen jälkeen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen olen oppinut, syön todella pieniä ja kevyitä annoksia. Parikin päivää on mennyt oikeastaan smoothien voimin. On vaikea olla ja  levätä, kun odottaa aikaa, jolloin voisi toimia normaalisti.

Hiukset saisivat kyllä tulla takaisin. Oli helppo hyväksyä niiden puuttuminen hoitojen aikana. Se kuului asiaan. Mutta nyt hoidot ohi, jotenka tämänkin osalta voisi palata normaaliin päiväjärjestykseen.   Hillary Rodham Clinton on kuulemma vuonna 1997 todennut: “If I want to knock a story off the front page, I just change my hairstyle.”
Asialla siis on merkitystä, MOT.

En sitten koskaan kuitenkaan menettänyt kulmiani ja ripsiäni, vaikka ne ehkä harvenivatkin hieman. Kulmathan olivat kyllä jo menneet aika laila sen kilpirauhasen vajaatoiminnankin seurauksena. Oletan, että omat hiukset eivät olisi sittenkään lähteneet ihan kokonaan. Nimittäin sängen kasvu alkoi heti uudestaan, kun olin sen kerran tasoittanut ensimmäisen cef-hoidon jälkeen. Tosin, sen verran on harventumista, että hattua olisin joka tapauksessa joutunut käyttämään. Hiukset kuulemma kasvavat n. 1 – 1,5 cm kuukaudessa. Hoidot kyllä vaikuttavat sen verran, että minulla siihen sentin kasvuun on vaadittu viimeiset kahdeksan viikkoa eli viimeisten cef-hoitojen aika. Mutta voisin olettaa, että kohta pääsen parempaan vauhtiin. Toisaalta, vaikka kuinka pääsisin vauhtiin ja laskisin, niin tästä toukokuun loppuun ei ole kuin kolme kukautta ja neljän sentin sängellä ei vielä kovin hehkeätä kampausta Lapsen Nro1 ylioppilasjuhliin saa…Toivon siis kauppoihin kivoja kesähattuja.

Ja ollaan nyt ihan rehellisiä; haluan aloittaa urheilun! Se kyllä kummittelee takaraivossa. Olen jo ehtinyt miettiä, kuinka pitkällä kevät on kunnes pystyn taas juoksemaan. Mies yrittää muistuttaa, että on syytä aloittaa rauhallisesti, esim. ihan vaikka niillä kävelylenkeillä. Joku kaunis päivä olen todellakin sellaisessa kunnossa, että voimme luopua koiran ulkoiluttajasta ja voin ottaa sen homman taas itse hoidettavaksi. Eiköhän se ulkoilu luonnostaan ala niillä kävelyillä. Urheilun aloituksessa on myös yksi muukin taka-ajatus kuin vain kunnon kohentaminen. Syöpähoidot eivät todellakan ole laihduttaneet minua, vaan päinvastoin. En enää edes halua käydä vaa’alla, sillä oloa ei piristä todeta tulleiden kilojen määrä. Olo on todella pöhöttynyt ja turvoksissa. Ei sinänsä ihme, kun käyttää päivät makaamiseen ja jokseenkin epämääräiseen syömiseen. Pakko tehdä jotain senkin suhteen. Tästähän saa aikaan monta kivaa projektia kunhan on taas terve.

Syöpähoitoihin joutuminen on minusta kyllä menolippu helvettiin. Jotenka mitäs tässä muuta kuin siteeraaman Winston Churchilliä: “If you’re going through hell, keep going.”