Kyllästyttää

Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Se hoitojen loppuminen.

En ole ihan varma, kumpaa kyllästyttää enemmän.

Elämä on jotenkin sujahtanut sittenkin omiin uomiinsa, varsinkin näiden viimeisten hoitojen välillä. Olen antanut lopultakin periksi sille tolkuttomalle väsymykselle sekä jatkuvalle lievälle pahoinvoinnille ja olen oikeastaan vain levännyt. Olen jopa luopunut koiran ulkoiluttamisesta. Vaikka siitä niin vaahtosin ja sitä odotin. Ei vaan jaksa. Olen tehnyt muutamia aamulenkkejä, tosin niistäkin kyllä alkaa olla jo aikaa. Se on kuitenkin vain sen 20 – 30 minuuttia. Mutta kyllä senkin jälkeen tuntuu. Pidemmät päiväkävelyt on nyt sitten toistaiseksi jäissä. Kun lapset oli pieniä, niille hankittiin aina lapsenvahtia. Nyt meillä on hankittuna koiranulkoiluttaja. Ja tämä on totta.

Päivän aloitan pienellä työnteolla. Tai no sitten kun olen ensin hitaasti noussut, ottanut kilpirauhaslääkkeen, levännyt hieman, laittanut tokkurassa aamupalan ja juonut sen pakolliset kaksi kuppia kahvia. Niin, siis sähköpostia ja muita kirjalisia juttuja. On kyllä ollut myyntejäkin eli tässä muutamaan otteeseen tehnyt aamupäivän aikana varasto-posti-kierroksen. Sitten saan jotenkin päivän menemään haahuilussa ja koiraa rapsutellessa. Yleensä kolmen aikaan tulee noutaja ja on päiväunien aika. Olen kyllä yrittänyt sinnitellä ilman nokosia ihan sillä, että saisin paremmin nukuttua yöllä. Ei ole oikein onnistunut. Tai jos onkin, niin yöunia se ei paranna.

Yöllä heräilen muutamia kertoja. Heräämisen aiheuttaa yleensä joko vessahätä tai sitten se kuumotuskohtaus. Tulee todella kuumottavan kuuma ja hiki. Kestää sen vähän aikaa ja sitten alkaakin armoton palelu Kultaista keskitietä ei tunnu olevan. Kuumotuskohtauksia tulee siis muutenkin, ei vain öisin. Pitäisi varmaan pitää jonkin aikaa kirjaa, että näkisi tuleeko tasaisin väliajoin vai täysin satunnaisesti. Pahemmat poinvointikohtaukset tulee ja menee. Tulee aaltoina, mutta ei ole jatkuvaa. Tosin lääkkeitä tuohon pahoinvointiin joudun kyllä ottamaan enemmän. Itse asiassa toinen alkaa jo loppua. Pitänee ottaa yhteyttä Meilahteen. Jalkojen puutuminen on hieman laantunut. Alkaisikohan hellittää, kun se oli kuitenkin sivuoire siitä kolmen ensimmäisen sytostaattihoidon lääkeaineesta.

Mutta on tämä uupumus aivan käsittämätöntä. Se on kuin olisi yhdistettynä flunssan jälkitila ja maratonin jälkeinen lihasväsymys. Joskus jo seisomaan nouseminen saa jalat tutisemaan. Eikä näköjään paljoa tarvitse tehdä, kun se on lihaksille jo suoritus. Päätellen ihan vain siitä, että paikat todellakin on koko ajan hieman maitohapoilla.

Nyt oikeastaan vain jännitän sitä, että lähteekö tämä sänki päästä kokonaan vai ei. Epäilen, että lähtee. Hiuksia (juu, hiuksia! Sänki on kasvoi sen verran, että ei enää sojottanut pystyssä, vaan meni päätä myöten) lähtee kun vain vähän ottaa kiinni. Aivan kuten silloin alussakin. Ja hoitajahan kyllä sanoi, että kulmat ja silmäripset lähtevät  sitten yleensä cef-hoidon aikana. Miksei sitten loput hiuksetkin. Ei ole vielä ainakaan silminnähden lähteneet, mutta odotellaan nyt.

Tällainen elämä on aika tylsää. Vaikka onkin kipeä ja väsynyt ja aika menee lepäämiseen, niin päivässä on aika monta tuntia tapettavana. Kyllähän sitä mieluummin tekisi jotain muuta kuin makaisi ja haahuilisi ympäriinsä. Eihän tämä hoitoaika ole kovin pitkä. Mutta aika äkkiä näköjään tottuu vallitsevaan olotilaan ja omaksuu sen annetuksi tästä eteenpäin. Tällä hetkellä on todella vaikea kuvitella aikaa, että jaksaisin kävellä reippaan päiväkävelyn saati sitten juosta lenkkiä. Edes sitä vitosta. Nyt hieman ihmetyttää, että mikä ihmeen häiriötilanne on saanut haaveilemaan vielä yhdestä maratonista.

Kotonakin olisi vielä muutama projekti tehtävänä enkä oikein näe, miten ne muka pystyisin hoitamaan. Kun nyt ei jaksa, ei oikein näe sitä mahdollisuutta, että joskus vielä jaksaisi. Hieman stressaa pääkoppaa nuo tekemättömät hommat.  Samaa ajatteluvikaa tuntuu olevan myös näiden hiusten suhteen. Minusta on vaikea uskoa, että ne koskaan enää kasvaisivat takaisin. Vaikka tässä on jo todistettu, että ne kasvavat. Mutta silti oma identiteetti on alkanut muodostua hiuksettomuuden ympärille. Jossain vaiheessa satunnaisesti tuli mieleen se peruukin käyttö. Ei enää. Nyt enemmänkin harmittaa siihen yhteen kappaleeseen laitetut eurot. Sillä rahalla olisi saanut monta kiva pipoa. Nyt tässä odottelen josko kauppoihin alkaisi vähitellen tulla niitä kevyempiä kesäpipoja ja hattuja.

Harvinaista herkua; suoritettu kotiprojekti ja valaisimet katossa!

Tänään on erityinen päivä. Olen menossa ulos talosta. Pitää käydä kaupassa. Toki Mies hoitaisi, mutta kun vallitseva pään olotila on lievä harmitus tästä toimintakyvyttömyydestä, niin on kyllä pakko tehdä edes niitä normaaleja asioita. Ja ellei muuta syytä, niin pysyy ainakin jollain tavalla yhteiskuntakelpoisena.