Kontrolliviikko

Nyt oli sitten välikontrollin aika. Ensi viikolla on toiseksi viimeinen hoito ja tällä viikolla oli lääkärin vastaanotto. Ja sitä ennen tietysti labrakokeet.

Etukäteen hieman mietti, että onko sitä itsellä mitään komentoitavaa ja/tai kysyttävää lääkäriltä. Eipä nyt mitään ihmeellistä tullut mieleen. Voihan sitä lääkärillekin todeta tämän oman olonsa. Koko ajan on heikko ja huono olo ja mielialaa voi kuvata sillä suomalaiskansallisen tunnetilan v-alkuisella sanalla. En myöskään uskonut, että labrakokeissa tulisi esille mitään sellaista, että viimeiset kaksi hoitoa eivät toteutuisi suunnitelman mukaisesti. Toki voin viritellä keskustelua siitä, kuinka varmaa on, että näillä hoidoilla on tehty se, mitä pitikin. Että syöpää ei enää todellakaan ole. Tiedän itsekin vastauksen jo etukäteen.

Silti, vaikka uskonkin vilpittömästi omaan paranemiseeni, niin tuo on ainoa asia, mikä askarruttaa. Onko mahdollista, että jokin karkulainen on ehtinyt tehdä etäpesäkkeen ja se ei ole hävinnyt sytostaattihoitojen aikana? Uskon täysin siihen, että yksittäiset syöpäsolukarkulaiset on hoidettu. Sen verran on voitu huonosti, että ei ole jäänyt epäilystä. Mutta mahdollinen etäpesäke jossain. Kasvaimeni oli kuitenkin kiinni verisuonessa ja sehän antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Asiahan selviäisi vain kokovartalon kuvaamisella ja sitä ei nyt kunnallisella puolella tehdä. Siis tällaisessa tapaukessa, kun ei ole mitään syytä epäillä mitään etäpesäkkeitä. Tiedän, että kyse on siitä epävarmuudesta, minkä kanssa syöpäpotilas joutuu elämään. Houkutus hoitaa varmistus yksityisellä puolella on kuitenkin suuri. Katsotaan nyt sitten.

Vastaanotto lääkärin luona alkoi hieman eri kommenteilla, kuin odotin. Selväähän se, että liikkeelle lähdettäisiin lääkärin kysymyksestä, että miten nyt on mennyt ja mikä olo. Ei lähdetty. Lääkäri tervehti. Ja kysyi sitten hieman kiemurrellen:” Sano mulle, että sä oot voinut nyt tämän cef-hoidon aikan paremmin kuin aiemmin.” Totesin siihen, että en ole käynyt sairaalassa. “No, hyvä. Tämän halusinkin kuulla.” Oli myös niin ajatellut, kun ei ollut merkintää tiedoissa. Pari asiaahan tuosta tuli mieleen. Ensinnäkin, lääkäri oli tutustunut minun tietoihini ennen vastaanottoa eli käyttänyt aikaa minuun. Pisteet lääkärille.

Toinen asia on, että ei se nyt ilmeisesti ihan joka potilaalle satu, että hoidot ottavat näin koville. Tai että joutuu jokaisen kolmen ensimmäisen hoitokerran jälkeen sairaalaan. Sanotaan nyt vielä kerran se, että hoitoihin reagoidaan yksilöllisesti ja nyt jo tiedetään, että minä reagoin voimakkaasti. Mutta ilmeisesti minun sivuoireeni ovat sitten oikeasti olleet sieltä voimakkammaista päästä. Jotenkin huojentava tieto tai ajatus. On sitä kuitenkin jossain vaiheessa tullut mieleen, että olenko vain niin löysä ja selkärangaton, että en nyt saa itseäni tsemppaamaan. Mutta olo ei siis ole ollut kuviteltua.

Muuten tässä tapaamisessa käytiin läpi lähinnä sitä, mitä tapahtuu, kun sytostaattihoidot loppuvat. Sädehoito alkaa siitä melkein suoraan, voi alkaa  jo jopa viikon kuluttua viimeisestä sytosta. Ja silloin siirryn sitten uuden lääkärin hoidettavaksi. Ja hormonihoito alkaa sitten myös, muistaakseni kolmen viikon kuluttua viimeisestä sytosta. Verikokeen perusteella selvisi myös se, että minulla on vielä omaa hormnitoimintaa, ei siis vielä vaihdevuodet, ja se määrää käytettävän hormonihoidon. Mikä sitten kyllä viimeistään tuo ne vaihdevuodet. No, jos hormonihoito kestää viisi vuotta, niin oletettavasti minun iälläni vaihdevuodet olisivat joka tapauksessa alkaneet tuossa ajassa. Ja sitten kerrattiin ne seurantakontrollit; vuoden, kolmen ja viimeinen viiden vuoden kuluttua. Ja se olisi sitten siinä.

Vähän jutusteltiin minun yleisestä olostani. Eipä siinä kyllä ole paljoa keskusteltavaa. Oireet ovat hoidon aiheuttamia ja niille ei nyt oikein voi tehdä mitään. Väsymystä luonnollisesti lisää alhainen hemoglobiini, vain 101! Ei ihme, että päiväunet maistuvat. Jonkin verran tuo hemoglobiini vaikuttaa myös siihen, siis hoitojen lisäksi, että lihakset ovat koko ajan pienellä maitohapolla ja väsyneet.

Niin, veihän keskustelusta aika ison osan se pohdinta siitä mahdollisesta etäpesäkkeestä. Eikä siihen mitään muuta kommenttia ja vastausta oikein tule. Minunlaisessa rintasyöpätapauksessa katsotaan, että syöpä ei ole levinnyt (kun ei ollut niissä imusolmukkeissa) eikä mitään tarvetta muuhun tarkasteluun ole. Ja sytostaattihoito tehoaa kyllä etäpesäkkeisiinkin, mikäli sellaista olisi. Mitä minun tapauksessani ei siis katsota olevan. Jonkin asteen realistina tiedän, että vaikka syöpä on syöpä, niin todennäköisyyksien mukaan minulla ei ole mitään leviämisiä. Rintasyöpä kun pääasiallisesti leviää sieltä imusolmukkeiden kautta. Mutta onhan se potilaan kannalta häiritsevää ja jossain määrin turhauttavaa, kun lääkäri ei voi sanoa eikä sano ehdotonta ja varmaa ei:tä tai joo:ta. Rintasyövän hoito on täällä erittäin hyvällä tasolla joten eiköhän tuon kanssa sitten pysty elämään. Ovat varmaan sen verran tapauksia hoitaneet, että tietävät.

Mutta nyt sitten jatketaan normaalisti hoitoja eteenpäin. Tosin, nyt otetun labran mukaan neutrofiiit oli vielä aika alhaisella tasolla: 0,35. Tiistaihin mennessä pitäisi nousta 0,7:ään, jotta hoito annetaan. Leukosyytit olivat melko ok eli 2,1 ja nousua tarvitaan vain 2,5:een. Jotenka onhan tuossa pieni epävarmuustekijä. Seuraavan hoidon jälkeen tuleekin vielä yksi lääkäritapaaminen; sädehoitojen suunnittelua varten. Silloin selvinnee aikataulu ja siitähän sitä jo näkeekin sen hoitotunnelin pään.

Valoa kohti siis!