Nyt ei kyllä jaksaisi

Nyt ei enää kyllä jaksaisi leikkiä tätä leikkiä.

Vaikka juuri varsin positiivisella mielellä hehkuttelin, että hoitorupeama on jo puolivälissä, siis solunsalpaajahoidon osalta, niin silti alkaa riittää. Ja eipä varmaan ole vaikea arvata, miksi mieli on taas niin muuttunut. Eipä sillä, en itse ole koskaan, enkä ole myöskään kenenkään niin olettanut ajattelevan, että “haluaisin” tätä leikkiä edes leikkiä. Mutta käänne mielessä tapahtui. Helposti arvattavissa, että mieli väsyy, kun fyysinen olotila ei parane, vaikka aikaa kuluu.

Ei se henkinen väsymys johdu pelkästään näistä ylimääräisistä sairaalakeikoista. Kyllä se tulee tästä kokonaiselämän hallinnasta. Tai hallinnan puutteesta. Mitkään suunnitelmat ei pidä, kun koskaan ei tiedä, missä kunnossa on. Normaalia elämää ei oikein pääse viettämään millään tasolla. Koko ajan on se hieman “kipeä olo”. Olin jo hehkuttanut ajatuksella, että olisin edellisen hoidon jälkeen jo matkalla parempaan oloon ja sen myötä myös pieneen reippailuun ulkona. Haaveeksi on jäänyt sekin.  Kaipaan ulkoilua ja jotain pientä. Sen sijaan vietän aikaani pääsääntöisesti sisällä. Toki tuo muuton jälkimainingit ovat vienyt oman osansa. Mutta silti. Kun senkään osalta ei pysty toimimaan normaalisti. Kaikki on vähän, no sellaista - kökköä.

Aamut alkavat yleensä lievällä päänsäryllä. Se häviää jossain vaiheessa. Mutta olo on hieman tahmea ja toiminta hidasta. Olen kyllä käynyt koiran kanssa ulkona. Hyödynsin yhden todella hyvän päivän ja kävelin 6 kilometrin lenkin. Entisessä elämässä se olisi juostu… Hetken aikaa tuntui hyvältä, mutta sitten iski väsymys. Enkä tiedä johtuiko kävelystä vai oliko normaalia olotilan vaihtelua, mutta seuraava päivä oli tosi hankala.

Olotilaa on vaikea kuvata. Sanoin aiemmin, että sellainen “hieman kipeä”. Mutta ei kuitenkaan sellainen “huomenna tulee flunssa”-olo. Epämääräisyys on ehkä paras ja selittävin sana. Satunnaisia kipuja jonkin verran. Väsymystä aika paljon. Jossain määrin joinain päivinä olotila on sama kuin silloin kun kilpirauhasen vajaatoimintaa ei vielä lääkitty ja päivät menivät siinä aivosumussa. Ajattelu, päätöksenteko ja ylipäätään toiminta on takkuista ja katkeilevaa. Voi toki olla, että syöpähoito vaikuttaa kilpirauhasen lääkitykseen ja se ei olekaan tasapainossa. Se olisi itse asiassa aika luonnollinen seuraus, sillä saan nyt aika paljon erilaisia lääkkeitä ja niiden sekä kilpirauhaslääkityksen ajoitus ei aina onnistu ihan optimaalisesti. Kilpirauhaslääkitys on pitkävaikutteista eli yksi kerta sinne tai tänne ei muuta kokonaistilannetta, mutta kun tätä poikkeusta on noiden ylimääräisten antibiottikuurien vuoksi vähän väliä, niin saatetaan kyllä olla aika hakusessa.

Ja sitten yllättäen jonain päivänä, tai useimmiten, jonain hetkenä päivästä, olotila on oikeastaan aika hyvä. Silloin sitä vaistomaisesti aloittaa taas työstämään asioita täynnä intoa. Vain huomatakseeen muutaman tunnin päästä, että metsään meni. Taas. Voisikin ottaa vaikka päiväunet.

Minun kärsivällisyyteni ei näköjään riitä siihen, että pystyisin ottamaan koko tämän hoitojakson ensi helmikuuhun poikkeusaikana. Haluan viettää senkin ajan normaalia elämää. Toki pienillä myönnytyksillä. Välillä pitää levätä jos hoito ottaa koville. Mutta ei ihan tällä tavalla. Haluan olla tavallisessa toimintakunnossa. Niin, että hommailut kotona ja muualla sujuvat ilman suurempia ihmettelyjä. Nythän tämä homma ei mene ollenkaan niin. On enemmän kuin totta, että tulin todella sairaaksi kun varsinainen hoitaminen alkoi. Nyt tunnen itseni koko ajan todella kipeäksi. Se pistää väsyttämään. Seurauksena on koko ajan sellainen pieni ärtynyt olotila.

Tämä taitaa vaaatia hieman kovempaa tahdonvoiman ja postiviisuuden kaivamista. Ehkä se sieltä jostain löytyy.