Hoitoviikko on tehty hommia kodin järjestämisessä oikein
urakalla. Ja olen ollut tyytväinen, kun olen jaksanut ja saanut aikaiseksi.
Jossain vaihessa on käynyt mielessä, että voiko liiallisella rehkimisellä tehdä
hallaa eli pitäisikö sittenkin keskittyä lepäämiseen. Mutta kun ohjeetkin ovat
olleet, että kaikkea voi ja saa tehdä voimien mukaan, niin sitten on menty
eteenpäin täydellä vauhdilla. Ja hieman ennakoiden ehkä tulevaa. Että jos ei
kohta taas pystykään toimimaan.
Ja tulihan se sieltä. Pyytämättä ja yllättäen. Tai "yllättäen" kahden edellisen kerran kokemuksen
jälkeen on kyllä suhteellinen ilmaisu. Tein vielä perjantaina illalla melko
myöhään järjestelyhommia; vaatekaapit kasassa ja tavaraa piti saada sisään.
Sitten nukkumaan tyytyväisenä, kun oli mukavan väsynyt ja raukea olo. En
saanutkaan nukahdettua ja puolessa tunnissa olo huononi. Kunnolla. Se kurkkukipu,
flunssainen, särkevä ja tukala olo. Jalkapohjat alkoivat poltella ja varpaiden
kärjet kärsivät todella. Viimeksi vastaavaa oli vain sormenpäissä, nyt myös
siis varpaat mukaan joukkoon. Sormenpäät täysin arat. Vanhat haavat eivät
olleet täysin parantuneet ja nyt tuntui, että ne aukesivat pahemmin aivan
yhtäkkiä. Tein radikaalin päätöksen, enkä mitannut kuumetta. Jostain syystä olo
oli sellainen, että uskalsin jättää mittaamatta. Vaikka olin selvästi
kuumeessa. Ihmetystä herätti ainoastaan se, että oireet tulivat niin puskista
ja rajuna.
Neljän aikaan yöllä oli pakko nousta ja samalla vaihdoin
majapaikkaa sohvalle. Ja mittasin kuumeen. Olo oli sen verran tukalempi. Kaiken
tuskan keskellä iloinen yllätys: vain 37,5! Ei tarvitse lähteä Meilahteen. Päätin
nukkua aamuun ja sen jälkeen seurailla kuumeen käyttäytymistä. Ja hyvinhän
se käyttäytyi. Olin kyllä aamun ja
aamupäivän täysin pois pelistä ja jäin ison kiitoksen velkaa vanehmmille ja
perheelle, jotka järjestivät kämpän ja siivosivat kaiken ennen vieraiden tuloa.
Mutta kuume ei noussut vaan hieman laski. Eli uskalsin ottaa särkylääkkeen
ennen vieraiden tuloa. Mutta eihän tämä olo kovin häävi ollut.
Oletin, että Neulasta rokote vaikutti paremmin tällä kertaa
ja oma kroppa hoito asiat kuntoon ilman Meilahden ylimääräistä interventiota.
Siitä huolimatta en ole kovin iloinen. Tyytyväinen toki, mutta en iloinen.
Mutta eipä oikeastaan mitään syytäkään mihinkään tyytyväisyyteen ollut. Se,
että kuume ei noussutkaan, oli vain tyyntä myrskyn edellä. Illalla torkuin ja
heräilin vuoronperään ja lopulta yöllä oli niin tukala olo, että annoin periksi
kuumeen mittaamiselle. Jep. 39,7; Meilahti, here I come!
Yö loppuun poliklinikalla ja aamulla siirto Syöpäklinikalle.
Kuumetta oli sen verran, että ilmoittivat heti vastaanotossa, että menen sitten
osastolle. Ensiksi taas ne samat rutiinit; tippa, verikokeet, keuhkokuvat.
Aamulla vaatteet luetteloitiin ja nuorehko mies tuli viemään osastolle. Ei se
Neulasta sitten olekaan tehonnut, kuten kuvittelin. Vaikutus tulee sen verran
myöhässä, että ei estä tätä katastrofia. Minä sitten vain kuulun siihen
ryhmään, joka reagoi syöpähoitoihin näin eli saa infektion joka kerta
sytohoidon jälkeen. Ja siihen joukkoon, jolle Neulasta ei tuo sitä välitöntä apua.
Tästä ei taida olla valitusoikeutta, joten tämän kanssa on nyt sitten vain
elettävä. Hieman uutta oli se, että keuhkokuvissa näkyi aavistus jotain ja ehkä
kenties minulla on keuhkokuume. Se “häivähdys” oli niin pientä, että ei ole
ihan varmaa, mutta antibioottia tule siihenkin. Ja tämä nyt taitaa tarkoittaa,
että en ihan heti ole kotiin lähdössä. Tosin, lääkäri väläytteli mahdollisuutta
päästä kotiin siten, että kotisairaanhoito tulisi sinne hoitamaan tiputuksen.
Mielenkiintoista. Suhtauduin erittäin positiivisesti ajatukseen.
Meilahti keikka jäi sitten lopulta kolmeen päivään. Kuume
laski ja kotiinviemisiksi jäi suun kautta nautittava antibioottikuuri ja
todella arka käsi. Jostain syystä sairaalaan tullessa ei tippakanyylia saatu suoneen
ja se vaati neljä eri pistämistä ja kokeilua. Viimeisellä kerralla teippasivat
kunnolla, ettei luiskahda pois. Ja lopulta kanyyli oli jotenkin ollut vinossa.
Ei ihme, että aristaa. Sairaalassa oli sellaista kuin siellä on. Aamulla
kuumeen, verenpaineen, sykkeen ja happisaturaation mittaus. Aamupala.
Verikokeet. Suihkussa käynti ja makaamista. Lounas. Makaamista.
Iltapäiväkahvit. Makaamista. Ruoka. Makaamista. Iltapala. Antibioottitippa. Tällä kertaa kuume oli niin kova, että
makaaminen sujui hyvin. Oli myös hyvät huonetoverit. Heistä kumpikin hieman
kovemmalla kohtalolla kuin minä.
 |
| Meilahden maanantai illan ohjelma osastolla 8 |
Kuumekin vaikuttaa, mutta entisenä maratoonarina on
jokseenkin vaikea hyväksyä, että leposyke kolmen päivän lepäämisen jälkeen on
edelleen 98. Mutta tässä tilanteessa se on normaali! Sytostaattihoidot
alentavat hemoglobiinia (anemiavaikutus), lisäksi nestetasapaino, siis
kuivuminen, vaikuttaa vereen ja nämä kummatkin kuumeen lisäksi saavat aikaan
sen, että sydän joutuu tekemään enemmän töitä saadakseen sen veren kiertoon
kuten pitää. Näin selitti lääkäri.
Kolmannella kerralla suhtuduin jo erilailla infektioon. Aiemmin olin enemmän hullissani mahdollisista riskeistä ja siitä, että onko mitään erityistä bakteeria ja saadaanhan kaikki kiinni ja pureehan antibiootti ja … Nyt odotin vain, että kuume laskee enkä huolehtinut tai miettinyt sen enempää. ALkaa olla rutiinia. Nyt siis kotona ja kuumetta on vielä vähän päälle 37 ja olo on nuutunut.
Taitaa tämä makaaminen jatkua edelleen.
Mutta kivempi sitä on tehdä kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti