Jossain vaiheessa epäilin, että en ehkä huomaakaan mitään
edistystä missään. Ja sitten vain joku kaunis päivä totean jonkin asian
liikahtaneen eteenpäin. Aavistus oli täysin oikea. Eikä se mikään aavistus
ollut. Niinhän ihmisille tuppaa käymään kaikkien asioiden kanssa. Harvoin on
mitään sellaista muutosta, minkä huomaisi kuin sormia näpäyttämällä. Tai no,
varmaan niitäkin löytyy, mutta en viitsi nyt sellaisia alkaa kaivelemaan.
Olo on sen erran kökkö edelleen koko ajan, että en ole edes
miettinyt mitään edistystä missään. Olen vellonut tässä väsymyksessä ja
pienessä huonossa olossa päivästä toiseen. Minusta on aivan ymmärrettävää, että
huumori alkaa loppua. Se hiipuu samaa tahtia kuin tsemppitahto jokapäiväisten
töiden suorittamiseen. On päiviä, että tekisi mieli vain vetää peitto korville
ja nukkua. Ja sitten vielä vähän nukkua ja nukkua. Näin ei toistaiseksi ole
vielä tapahtunut muutamia päiväunia lukuunottamatta.
Olen sinnikkäästi yrittänyt pitää kiinni liikunnasta. Siinä
vaiheessa kun aloittelin kuntoilua, kuvittelin pääseväni tilaan, jossa toteutan
ennalta suunniteltua ja tarkoin harkittua ohjelmaa. Ja siitä sitten näkee heti
ja selkeästi, miten edistyy. Ja tietenkin sitä edistystä tapahtuisi tasaisen
tappavaan tahtiin, kun on ohjelma, mitä noudattaa. Juu, ei näin. Edelleen
mennään fiilispohjalla.
Rytmiä ja säännöllisyyttä on tuonut nuoruuden harrastuksen
uudelleen aloitus. Kaksi kertaa viikossa voimisteluharjoitukset. Ja tiedoksi
niille, jotka nyt mielessään näkevät taiturimaisia suorituksia jollakin
välineellä, että kyse on ihan perinteisestä naisvoimistelusta. Akrobatiat voi
unohtaa. Mutta tuokin liikunta tuntuu ja on huonoina päivinä jopa varsin
raskasta. Voisiko tästä joku loogisesti ajatteleva päätellä, että vielä ei
kannata rehkiä sen juoksemisen kanssa ihan ylenmääräisesti? Taisin jossain
vaiheessa mainita sen miekkailun… Ihan kiva kokeilu, mutta ei juuri nyt.
Suoraan sanottuna kalpa osui sen verran suein leikkausarpeen, että aloin
aristella. Lisäksi suojuksen pitäminen, siis silmäristikon, häiritsi sen
verran, että sain melkoiset pahoinvoinnit. Katsotaan sitä uudestaan sitten, kun
olo on parempi. Mutta tämä lenkkeily sitten. Muistaakseni hehkutin jossain
vaiheessa aloittavani syyskuusta, ja sittemmin lokakuusta, säännölliset lenkit.
Toistan sen, mitä on todettu aiemminkin; myönnytyksiä voi tehdä, mutta periksi
ei anneta. Joten se siitä säännöllisyydestä, mutta satunnaisesta juoksentelusta
olen pitänyt kiinni. Kuin myös satunnaisista aamu- tai muista jumpista.
Ja sitten teinkin havainnon. Kesken kaiken kiroilemisen ja
huonon olon. Olen siirtynyt kolme kilometrin lenkeistä viiden kilometrin
lenkkeihin. Ja sen saan suoritettua jopa hieman huonompanakin päivänä. En
vieläkään kyllä sanoisi, että lenkki sujuu täysin tyylipuhtaasti. Mutta nyt tuo
vitosen lenkki alkaa kuitenkin tuntua siltä normaalilta. Se kolmen kilometrin
lenkki on siis jänyt vain siihen aamuhölköttelyyn. Ja ne hieman paremmat päivät
sitten. Kyllä! Olen nyt pari kertaa hölkötellyt läpi yhdeksän kilometrin
lenkin. Näytti olevan tekniikkalaji. Korvissa soi Miehen aikoinaan toteama
totuus: ei se matka tapa, vaan vauhti. Ja Kaverin muistutus pitää syke
riittävän alhaalla. Joten hyvin rauhallista ja tasaista hölköttelyä ja pysähdys
kun Koiralla tarve merkata, siis varsin usein, ja kappas. Lenkkihän sujui aivan
mallikkaasti.
Näistä pienistä havainnoista on se ilo revittävä. Olo kun ei
tisessään ole kovin lohdullinen. Nyt on tulossa kyllä jotain merkillistä. Olen
menossa ensimmäistä kertaa hiusten lähdön jälkene kampaajalle. Outo ajatus. Olen
ollut sillä mielellä, että kaikesta, mikä vähänkin kasvaa, pidän kiinni kynsin
hampain. Mutta kyllähän tässä jotain siistimistä on tehtävä. Tämänkin voinen
lisätä edistyneiden asioiden listaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti