Kontrolli Nro1

Hieman vierähti enemmän päiviä kuin olin suunnitellut tämän kirjoituksen aikaansaamisessa. Ja kyse ei kyllä nyt ollut kiireestä. Vaan ihan tästä tavallisesta syöpähoitojen-sivuoireiden-kärsimisestä.  Näin se vaan taas pääsi yllättämään. Tämä elämä syöpähoidosta toipumisessa. Olen nyt viikon ajan tasaisesti potenut lievää huonoa oloa. Siis sellaista, minkä saa kun on kieputtu Linnanmäen laitteissa ihan omiksi tarpeiksi. Tätä huonoa oloa on sitten maustettu epämääräisillä ja hyvinkin yllättäen tulevilla huimauskohtauksilla. Niitä on nyt tullu tasaisesti joka päivä. Mutta täysin ennalta-arvaamattomaan aikaan ja tilanteeseen. Onneksi ei vielä kertaakaan auton ratissa…Joskus joutuu hengittelemään hieman pidempään, että saa olon tasaantumaan.

Onhan näitä satunnaisia pahoinvointeja toki ollut, mutta että viikon yhteen menoon. Se pisti sitten soittamaan Syöpäklinikan oirepuhelimeen. Ja keskusteluun hoitajan kanssa. No, eihän tässä nyt mitään hätää ole. Tamofen lääkitys aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta sivuoireina. Jep, tänne vaan kaikki mahdolliset sivuoireet. Voi kestää pitkäänkin. Viikko ei kuulemma ole vielä mitään. Ensiapuna pitää nyt taas seurata verenpainetta. Tamofen voi alentaa, mikä puolestaan johtaa huimaukseen. Lisäksi lisääntynyt hikoilu aiheuttaa suolojen vajauksen kropassa. Mikä voi johtaa huimaukseen. Hikoilu myös vaikuttaa nestetasapainoon. Mikä voi johtaa huimaukseen. Eli siis ihan perussettiä. Ollut ihan selvää ja kirkasta kun juoksee maratonia. Olisi voinut luulla, että osaisi soveltaa muuhunkin. Mitäs tässä nyt sitten muuta kuin verenpainetta seuraamaan, lisää vettä ja suoloja kroppaan. Jospa auttaisi. Jos ei kuukauden kuluessa ole helpottanut, niin voidaan miettiä mitä tehdään. Joku kaunis päivä tämäkin olotila on vain kaukainen muisto. Sitä odotellessa.

Mutta nyt on sitten jonkinlainen rajapyykki saavutettu normaaliin elämään siirtymisessä. Vaikkakin viime viikon perusteella siltä ei juurikaan tunnu. Takana on ihan ensimmäinen kontrolli itse hoitojen jälkeen. Varmaan pitää ensiksi oikaista joitain aiempia kirjoittelujani. Nyt ei siis ollut mikään lääkäritapaaminen. Vaan syöpähoitajan. Lääkäriä nähdään seuraavan kerran vasta silloin kolmannen vuoden kontrollissa. Sitten joskus tulevaisuudessa. Mutta kun on tullut huomattua, että ne hoitajathan on varsin päteviä ja vastaavat pääsääntöisesti lääkäreitä selkeämmin ja täsmällisemmin, niin eihän tässä mitään hätää ollut. Ja eipä tarvinnut yrittää ylläpitää keskustelua sen erikoistuvan nuoren lääkärin kanssa. Joten päättelin jääneeni voiton puolelle tässä tapaamisessa.

Varsinkin, kun ei se hoitajan ammattitaito pettänyt taaskaan. Mistä näitä tyyppejä oikein tulee? Jotenkin hoitajiksi, ainakin tuolla syöpäpuolella, on valikoitunut hyvin ammattitaidoltaan varmoja yksilöitä. Ilo jutella heidän kanssaan. Minullahan oli kontrollia varten mietittynä muutamia kysymyksiä. Mielessä vilahti sekunnin murto-osan ajan ajatus, että jätän kyselemättä,  kun ei ollut se lääkäri siellä pöydän toisella puolella. Onneksi itsellä järki voitti ja pistin kaikki pohdintani pöytään. Sitä vartenhan nuo kontrollit ovat. Siis sen lisäksi, että tehdään se tekninen tutkimus.

Niin, tulokset sieltä teknisestä tutkimuksesta olivat melko yksiselitteiset. Ei mitään. Kaikki aivan normaalia ja puhdasta. Leikattu rintakin alkaa pehmetä ja siten lähentyä vähitellen normaalia olotilaa. Iho edelleen tummempi, mutta toki sekin vaalentunut jo hieman siitä sädehoidon loppumisesta. Verikokeissa ei mitään erityistä. Paitsi maksa-arvo hieman kohllaan. Mutta minulla on sitä kohonnutta arvoa ollut ennenkin juuri hoitojen aikana, joten tulkinta oli nyt, että Tamofen eli se hormonilääkitys nostaa. Ja kun oli sen verran marginaalisesti yli viitearvon, niin siihen ei tarvinnut reagoida mitenkään. Sopii minulle.

Muuten keskustelu käytiin aika lailla nykyisten oireiden ja jaksamisen ympärillä. Ja siihen ne minun ihmettelytkin lähinnä liittyivät. Siis siihen lopulliseen toipumiseen ja siihen, kun tuntuu, ettätoimintakyky ja jaksaminen ei millään palaudu. Sain aika lailla ymmärrystä. Minulla oli kuitnekin takana melkoiset sivuoireet itse sytostaattihoidoista. Muistutuksena tuli taas se vuoden toipumisaika. Jota kuulemma pitää lisätä minun niillä kolmella sairaalassa hoidetulla infektiolla. Ne kuulemma ovat jokainen vieneet minun kuntoani vielä alemmas. No jopas jotakin. Sekin vielä. Varsin loogista, vaikka en sitä itse ollutkaan tullut ajatelleeksi.

Oireista nämä lievät ja satunnaiset kipuilut ovat osittain sytostaattihoidon jäänteitä. Lähinnä ne pistelyt tai lievät puutumiset, mitä on sormissa ja varpaissa. Muut nivelkivut ovat kuulemma Tamofenin aiheuttamia. Erityisesti ottaa pieniin niveliin. Juuri niissähän minulla niitä kipuiluja on ollut. Ja Tamofenin vuoksi joka aamu alkaa mummomaisella könkkäämisellä ennen kuin liikkuminen alkaa sujua. Ohimennen käsiteltiin satunnaisia huonoja oloja ja huimauksia. Eipä ollut vielä kontrollin aikaan kestänyt viikkoa. Olisi voinut hoitaa sen keskustelun samalla.

Mutta sitten tulin ehkä hieman ohimennen maininneeksi oman urheilun ja mitä teen. Hoitajan ymmärrys hitaaseen toipumiseen loppui sitten siihen. Ei hän kyllä sittenkään mitenkään negatiivinen ollut. Tulin nimittäin maininneeksi, että olin aamulla juossut koiran kanssa hieman päälle kolmen kilometrin lenkin. Jota siis juoksentelen pääsääntöisesti. Satunnaisesti vitosta ja pari seiskaa. Muistin kyllä minita tauot, ettei tule käsitystä ihan täydellisestä juoksulenkistä. Tämä aiheutti hoitajassa naurukohtauksen. Ja sitten hieman tuumailevan kommentin. “Taidan nyt sitten kuitenkin voida ihan hyvin”.

No joo. Pienenä selvennyksenä tuli, että sytostaattihoito vie olon huonommksi vielä pidemmän aikaa kuin sen reilut kolme viikkoa. Jos näin arvioi, niin minun kroppani ei ole toipunut hoidoista (mukaan lukien ne infektiot) vielä edes puolta vuotta. Ja jos tässä vaiheessa pystyy edes juoksemaan vähän, on todella hyvässä kunnossa. Kiva kuulla, vaikka se ei siltä tunnukaan. Toki hoitajakin myönsi, varmaan minun tyrmistyneen ilmeeni nähtyään,  että jokaisella on aina se oma vertailukohtansa. Mutta muistutti perään, ilmeestä huolimatta, että minun on turha haikailla vielä tässä vaiheessa lähellekään ennen hoitojen kaltaista suorityskykyä. Loppukeskustelu taisi mennä jotenkin sitä rataa, että hoitaja muistutteli maltista. Ihan kuin olisin kuullut tuon aikaisemminkin.

Viimeinen kysymykseni koski ihan teknistä yksityiskohtaa. Kuinka vakavaa on jos unohtaa ottaa lääkkeen? No ei ole. Niin olin ajatellutkin. Kilpparilääkitys on myös tällaista hormonilääkitystä ja nehän ovat yleensä käsittääkseni pitkävaikutteisia. Yhden tabletin unohtaminen ei vaikuta suuntaan tai toiseen. Tamofen voi olla kuulemma hyllyllä vaikka viikonkin, kunhan ei tule tavaksi. Joskus esimerkiksi isojen leikkausten yhteydessä saatetaan lopettaa kuukaudeksiki ilman haittaa. Hyvä tietää. Jos vaikka sattuu unohtumaan kotiin jonkin reissun ajaksi.

Nyt sitten opettelen sen sopivan urheilumäärän annostuksen sijasta malttia. Tosin viime viikolla ei juuri ole tarvinnut juoksennella tuon olotilan vuoksi. Aloitin kyllä parit jumpat. Kuulostaa rankalta, mutta ei ole. Sellaista pilatestyylistä hengittelyä ja venyttelyä. Teki hyvää. Niin, aloitin kyllä myös ihan uuden harrastuksen. Se kyllä tuntui hieman liian raskaalta. Mutta katson nyt tämän alkeiskurssin, olisiko siitä minulle uusi juttu. Nimittäin miekkailusta.

Oliko siitä maltista jotain puhetta?