Henkinen napanuora katkeaa

Nyt on sitten harjoiteltu matkustamista ja irtiottoa sairaalan läheisyydestä. Hieman hassusti sanottu näin kun periaatteessa on siirrytty normaalielämän jo jonkin aikaa sitten. Mutta henkisesti napanuora kyllä katkesi vasta nyt.

Etukäteen ajatus matkustamisesta tuntui oudolta. Ylipäätään minusta on tuntunut syövän hoidon jälkeen oudolta puhua saati sitten suunnitella mitään matkaa. Luulisi asian olevan täysin päinvastoin. Varsinkin kun mekin jouduimme perumaan perheen yhteisen lomamatkan diagnoosin ja hoitojen alkamisen vuoksi. Se harmitti isoilla kirjaimilla. Siihen matkaan oli ladattu aika paljon odotuksia ja tunteita. Jossain takaraivossa välkkyi ajatus, että se saattaisi olla jopa viimeinen koko perheen yhteinen matka, sillä LapsiNro1 oli saavuttamassa sen iän, jossa ylioppilaskirjoitusten jälkeen siirrytään erinäisten vaiheiden jälkeen elämään omaa elämää. Ja sitten sitä matkaa ei tullutkaan. LapsiNro1 kyllä lohdutti, että hän aikoo matkustaa vanhempiensa rahoilla niin kauan kuin mahdollista. Helpottaa äidin tuskaa…

Aluksi oli päässä ajatus, että heti kun hoidot ovat ohi, niin jokin pikku matka kaupunkiloman muodossa tehtäisiin. Mutta ei siitä sitten oikein tullut mitään. Paristakin eri syystä. Yksi oli se, että tässä kevään aikana on aika paljon ollut kaikkea muutakin ja vielä jopa tämän talon ja remonttien kanssa. Ja sitten sen suurin syy; en olisi yksinkertaisesti jaksanut ja pystynyt. Kun tämä olo on muutenkin mitä on, niin ei siitä kiertelystä ympäri kaupunkia olisi oikein pystynyt nauttimaan. Jos olisi edes jaksanut liikahtaa hotellilta minnekään.

Virossa

Jonkinlainen pieni henkinenkin kynnys näytti minulla olevan. Aloimme luonnollisesti kyllä aika piankin suunnitella uutta korvaavaa perheen matkaa kesäksi. Ja tämän suunnitteluvaiheen alkaessa olin vielä aika kipeänä sytostaattihoidoista. En osanut myöskään kuvitella elämää ilman sairaalaa ja nopeaa pääsyä hoitoon. Ikäänkuin sitä muka olisi tarvittu vielä aktiivihoitojen jälkeenkin. Siinä on sitten aika vaikea asennoitua siihen, että lähtisi rilluttelemaan toiselle puolelle maapalloa. Tästä syystä suunnittelut jäivät kyllä muiden huoleksi. Tyydyin vain myötäilemään. Ja huokailemaan. Onneksi huokailut eivät tehonneet ja matka on varattu. Ja mina alan taipumaan ajatukseen elämästä ilman, että sairaala Suomen tasoisella rintasyövän hoidolla on tuossa nurkan takana.

Nyt sitten oli tällainen matkustamisen kenraaliharjoitus. Tai kaksi itse asiassa. Piti aloittaa kevyesti. Ensimmäinen oli pikavisiitti Viroon, yhden yön juttu. Siellä osallistuin pienimuotoisiin talkoisiin. Ja luonnollisesti väsytin itseni. Mutta hauskaa oli koko riehumisen edestä. Ja nyt sitten tämä perinteinen hääpäivän kimppavietto tuttavien kanssa. Ja kun niitä tasavuosia on kertynyt kummallekin pariskunnalle, niin juhlinta matkan merkeissä ihan Roomassa asti.

Ja Roomassa

Viime aikoina ei ole kyllä tullut harrastettua liikuntaa tai edes minkäänlaista reippailua. Enemmän on mennyt aika väsymyksen selättämiseen. Joten kyllä se pisti miettimään, miten siellä Roomassa jaksaisi kolme päivää kierrellä. Ei nyt kuitenkaan olisi mitään mieltä mennä sinne asti vain sangyn pohjalla makaamaan. Ja hyvinhän se sitten meni. Tulkitsen tämän taas niin, että toipuminen on ottannut joninlaisen askeleen eteenpäin. Pääsin joka aamu ylös varsin reippaasti, antaa myös viitteitä kilpparin toimimisesta, ja jaksoin päivät ilman päiväunia. Merkittävä suoritus ottaen huomioon, että Rooman katselu tapahtui pääsääntöisesti kävellen. Viimeisenä päivänä väsymyksen huomasi lisääntyneistä pahoinvoinitaalloista. Mutta ne ovat kyllä jo aika pieniä ja nopeita, joten ei paljoa tahtia haitannut. Eikä näköjään ole vaivaa, mihin ei pieni tilkaa punaviiniä auttaisi.

Nyt on sitten selvitetty se, että jonkin verran voi itseään rasittaa ja kroppa sen kestää. Mutta jos lepoa ei tule riittävästi, tulee pieniä pahoinvointeja enemmän. Hyvä suunta, vaikka ei ihan vielä siellä, missä jo haluaisin kuntoni puolesta olla. Jotenka; kevyen rasituksen ja riittävän levon kautta taas eteenpäin.