Tuskallisen hidasta

Siltä tämä toipumisen edistyminen tuntuu.

Vaikka järki kuinka sanoo, että malta nyt edes vähän. Jos odottaisi ainakin vaikka sen neljä kuukautta viimeisestä sytostaattihoidosta ennen kuin alkaisi kuulostella omaa vointiaan ja oloaan joka päivä. Tuo hetki olisi käsillä vasta kesäkuun alkupuolella. En tiedä, mistä olen saanut päähäni tuon neljä kuukautta. Kun hoitojen väli oli se kolme viikkoa, niin kuukausi ei silloin ole toipumisessa vielä mitään. Ei sen puoleen kaksikaan. Ehkä se neljä nyt vain on sopivan pyöreä luku. Yhtä hyvin voisi ajatella, että pitänee odottaa vähintään viisi kuukautta tai sen kuusi. Siinä menisi kesäkin ihmetellessä.

Järjen äänestä huolimatta olen päätynyt tarkkailemaan omaa oloani päivittäin. Se on suurinpiirtein yhtä palkitsevaa kuin tämä hiusten kasvun seuraaminen. Tätä alun purkausta vasten voi arvata, että kuntoilun edistäminen ei ole sujunut suunnitelman mukaisesti. Se suunnitelma kyllä olikin täysin epärealistinen. Sen mukaanhan olisin liikkunut, vaikkakin osittain kävelyn muodossa, viitenä päivänä viikossa. Ajatus kyllä oli kaunis. Olen siis vain tehnyt muutaman kevyen kolmen kilometrin hölkän ja hieman kävelyä. Jo tämäkin liikuntamäärä vaatii lepäämistä.

Lepäämistä vaatii oikeastaan kaikki tekeminen. Siivoaminen, niin ilta ja seuraava päivä menee huilatessa. Kaupassa käynti, puoli päivää huilia. Asioiden hoitaminen, riippuen hieman asiasta, joskus voi selvitä ihan vain yhden illan huilauksella. Kaukana on siis vielä se aika, että pystyisin todella ja aidosti kuntoilemaan. Kyllä nyt on keskityttävä vain niihin kävelyihin ja niihin pariin kevyeen hölkkään. Lisänä vielä, että olon kohennus, edes ne pienet askeleet, eivät tule tasaisesti ja lineaarisesti. On hyviä päiviä ja sitten on vähemmän hyviä päiviä. Ja sitten tulee tällaisia kausia kuin tässä nyt on vietetty muutaman päivän ajan. Olo on täysin romahtanut enkä tee mitään ylimääräistä. Eli en siis tee mitään. En edes päässyt aamulla sängystä ylös hoitamaan omaa vuoroani koiran aamulenkityksestä. Mies hoiti. Tällä hetkellä myös koko kroppa hieman kipuilee ja kaikenlainen liikkuminen tuntuu kauniisti sanottuna haastavalta. Yllätyksekseni myös jalkapohjat ovat arat. Ei kannusta ainakaan kovin pitkille kävelylenkeille.

Olon tarkasteluhan alkaa aina aamusta. Miltä nyt tuntuu tänään ja minkäköhänlainen päivä olisi tulossa. Tämä ei ole paras mahdollinen lähtökohta. Herään nimittäin useinmiten siihen lievään pahoinvointi- ja sitä seuraavaan armottomaan kuumotuskohtaukseen. Käytännöllisesti katsoen jokainen aamu alkaa pahoinvoinnilla. Kahtena aamuna viikossa herään kellon kanssa hoitamaan oman osuuteni koiran aamulenkeistä. Ei auta asiaa. Vaikka en ole herännyt pahoinvointiin, niin rytmihän on aivan sekaisin. Kun heräilee yöllä muutamia kertoja pyöriäkseen omassa hikoilussa ja palelussa, on aika luonnollista ottaa lisää uniaikaa aamusta. Ja jos herää kellon kanssa, niin hiemanhan se uni jää vajaaksi. Joten kahvin kanssa siinä sitten aamusta riippumatta aamupäivän aikana toivun jonkinlaiseen toimintakuntoon.

Väsymys painaa siis edelleen. Minusta se ei ole mikään ihme ottaen huomioon rikkonaisen yöunen. Kyllähän se väsyttäisi ketä tahansa, saati sitten jos toipuu melkoisesta myrkkyaltistuksesta.  On myös selvää, että kroppa rasitttu helpommin ja pienikin puuhastelu lisää väsymystä ja uupumusta. Todellakin odotan päivää, että tuntuu edes jossain määrin normaalilta. Tosin, kilpirauhanen toi senverran haasteita jo ennen syöpää, että on enää vaikea määritellä, mikä se minun normaali olisi.

Suositelluin liikuntamuoto taitaa ollakin tuo kävely tai jonkinlainen reippailu raittiissa ilmassa. Kuulemma tekee hyvää monelle. Mitäköhän teen väärin, kun liikunta ei minulle välttämättä lisää hyvä oloa vaan vetää kropan ihan kuitiksi? Toki ulkona olemineen virkistää ja tuntuu hyvältä. Kunhan pysyy paikallaan. Mutta rehellisesti sanottuna en voi todeta, että kevytkään liikunta lisäisi hyvää oloa. En nyt kyllä aio jäädä sohvan pohjallekaan, mutta kyllähän tuokin pistää miettimään. Ulkona olemisen ehdoton etu on kyllä se, että ne kuumotuskohtaukset eivät tunnu niin pahoilta. Raikas tuuli helpottaa oloa.  Ei tarvitse tehdä samaa rutiinia vaatteiden puljaamisen kanssa kuin sisätiloissa.

Jossain on sanottu, että kilpirauhasen vajaatoimintaan vaikuttaa (aiheuttaa) D3-vitamiinin puutos. En tiedä, onko oikeasti näin vai ei. En ole tutustunut aiheeseen tai tarkemmin sanoen juuri tuohon väitteeseen sen tarkemmin. Mutta, omasta kokemuksesta voisin todeta, että viitteitä siihen suuntaan voisi ollakin. En nyt ehkä usko, että D-vitamiinin vajaus itsessään minulla aiheutti vajaatoimintaa. Mutta se hetki, jolloin minulla oli hoitotasapainoa haettaessa paras olo, oli kun D-vitamiinin määrä oli saatu nostettua ylös. Ja minulle tuo tarkoitti ehdottomasti nykyisten suositusrajojen yläkanttia. Nyt viimeisissä kontrolleissa (ja huom! Olen syönyt d-vitamiinia koko ajan 50 mikrogrammaa vuorokaudessa), d-vitamiinitasoni oli jälleen laskenut. Eli nyt tuli kuuri syödä 200 mikrogrammaa päivässä parin kuukauden ajan. Sillä se nousi viimeksikin ja olo oli aika hyvä.  Olen ehdottomasti sitä mieltä, että omaa toipumista hankaloittaa tuo kilpirauhanen. Kun ei nyt oikein osaa sanoa, mikä johtuu mistäkin ja mitä pitäisi tehdä. Kyllä tämä menee sinne kokeilun ja erehdyksen tielle.