Siitä on siis nyt reilu vuosi. Siitä viimeisestä sytostaatti
hoidosta. Sitä jotenkin ajatteli, että vuoden kuluttua hoidoista elämä olisi
palautunut täysin normaaliksi ja se kaikki olisi historiaa. Väärin. Ainakin
minun kohdallani.
Kohta on tulossa kontrolli. Siltä en oikeastaan odota mitään
ihmeellistä. Minulla ei ole juurikaan kysyttävää. Enkä odota, että
sairaanhoidolla olisi minulle mitään mullistavaa kerrottavaa. Onhan se hyvä,
että ne tietyt testit tehdään. Todennäköisesti kuitenkin keskustelemme näistä sivuoireista,
mitä minulla edelleen on. Mutta eipä niille oikein mitään voi tehdä. Eli onhan
minulla sittenkin kysyttävää. Voisimme pohtia, että miten saisin oman oloni
normaaliksi eikä enää niin siaraan tuntuiseksi. Mutta millaista tämä elämä nyt
noin muuten sitten on?
Pääasiallisesti odotan edelleen, että olo olisi normaali.
Olen myös ollut vakaasti sitä mieltä, että fyysisen kunnon palauttaminen ja
siten myös sen entisen toimintakyvyn saavuttaminen olisivat olleet avain
onneen. Ja olen koko vuoden ajan nähnyt sieluni silmillä, kunka fyysinen kunto
nousee kohisten ja olo siinä samassa. Pakko myöntää, että ilmassa on pientä
pettymystä, että näin ei ole käynyt. Pakko myöskin myöntää, että voi olla, että
olen rehkinyt sen kuntoilun kanssa liikaa. Vointia olisi voinut parantaa
enemmän rauhallinen palautuminen. Nythän vasta on kulunut se kuuluisa vuosi,
minkä sytostaattihoidoista palautuminen kuulemma vie.
Joka tapauksessa en voi sanoa täysin sydämestä, että olo
olisi täysin terve. Minulla ei ole mitään epäluuloja itse syövästä parantumisen
suhteen. Eikä myöskään mitään epäilyjä tai pelkoja syövän uusiutumisen suhteen.
Mielestäni minulla ei ole mitään sellaisia oireita, että olisi edes syytä
pelätä pahinta. Mutta kaikenlaista pientähän tässä kyllä muuten edelleen on.
Selkein olo haittaava oire on edelleen vaihdevuosioireet. Ja
ne alkavat edelleen sillä pienellä pahoinvoinnin tunteella. Tiedänpä ainakin milloin
kuumotuskohtaus on tulossa. Ehkä pienen pientä laantumista on ollut, mutta ei
missään tapauksessa niin paljoa, että se muuttaisi kokonaisuutta. Aloin olla jo
todella väsynyt siihen yöheräilyyn, joten vaihdoin Tamofenin ottamisen aamuun.
Ajattelin sen rauhoittavan hieman öitä. Voi olla, että rauhoittikin. Olen
toisinaan nukkunut aavistuksen paremmin. Toisaalta, tämä edistysaskel on sen
verran laimea, että voi olla ihan vain normaalia ajan kulumista ja siten
oireiden vähentymistä. Herään siis edelleen 1-3 kertaa yössä. Ja kyllä, olen väsynyt. Väsymys kyllä tekee sitten
puolestaan välillä kaikesta tekemisestä, erityisesti urheilusta, hieman
takkuista.
Nivelkipuja on myös edelleen. Sellainen pikku muutos, että
saattaa olla pari päivää väliä ilman mitään tuntemuksia. Ja sitten taas
palataan normaaliin. Ja edelleen rasitus tuo lisää kipuja. Eli tämä liikunnan
hyvää tekevä vaikutus on kyllä jokseenkin kaksipiippuinen juttu.
Olen ollut todella pettynyt, etten ole pystynyt urheilemaan
ja siten nostamaan oloani paremmaksi. Tai oikeastaan, minähän olen kyllä
kuntoillut jonkin verran. Se vain ei ole johtanut suoraan nousevaan kuntoon ja
olotilaan. Ja kun noita sivuoireita on edelleen, niin todennäköisesti niitä on
myös jatkossa. Joten omaa asennettahan tässä sitten vain pitää rukata. En voi
jatkaa vielä seuraavaa neljää vuotta ihmetellen ja hyvää oloa odotellen.
Pitänee alkaa elämään näiden kanssa samoin kuin kilpirauhasen;nyt ollaan
kunnossa ja mennään eteenpäin siten kuin menee.
En millään haluaisi hyväksyä, että tämä hieman sairaan
oloinen olotiula olisi minulle vielä neljä seuraava vuotta se normaali. Mutta
myönnän etten voi myöskään seuraavaa nejää vuotta elää joka päivä odottaen sitä
hyvää oloa. Asennettahan tässä siis on muutettava ja sillä mennään, mitä on
annettu.
Luin artikkelin Apoteekki 02/2016 rintäsyövästäsi ja innostuin lukemaan lisää sairauskertomuksestasi blogissasi. Kiitos siitä. On hienoa, että olet jaksanut kertoa tunnetiloistasi sairauden aikana ja sen jälkeen kirjoittamalla. Farmaseuttinakin pidän asian tärkeänä että omista tunnetiloista voidaan kirjoittaa jos puhuminen on raskasta.
VastaaPoista