Kontrollia odotellessa

Siitä on siis nyt reilu vuosi. Siitä viimeisestä sytostaatti hoidosta. Sitä jotenkin ajatteli, että vuoden kuluttua hoidoista elämä olisi palautunut täysin normaaliksi ja se kaikki olisi historiaa. Väärin. Ainakin minun kohdallani.

Kohta on tulossa kontrolli. Siltä en oikeastaan odota mitään ihmeellistä. Minulla ei ole juurikaan kysyttävää. Enkä odota, että sairaanhoidolla olisi minulle mitään mullistavaa kerrottavaa. Onhan se hyvä, että ne tietyt testit tehdään. Todennäköisesti kuitenkin keskustelemme näistä sivuoireista, mitä minulla edelleen on. Mutta eipä niille oikein mitään voi tehdä. Eli onhan minulla sittenkin kysyttävää. Voisimme pohtia, että miten saisin oman oloni normaaliksi eikä enää niin siaraan tuntuiseksi. Mutta millaista tämä elämä nyt noin muuten sitten on?

Pääasiallisesti odotan edelleen, että olo olisi normaali. Olen myös ollut vakaasti sitä mieltä, että fyysisen kunnon palauttaminen ja siten myös sen entisen toimintakyvyn saavuttaminen olisivat olleet avain onneen. Ja olen koko vuoden ajan nähnyt sieluni silmillä, kunka fyysinen kunto nousee kohisten ja olo siinä samassa. Pakko myöntää, että ilmassa on pientä pettymystä, että näin ei ole käynyt. Pakko myöskin myöntää, että voi olla, että olen rehkinyt sen kuntoilun kanssa liikaa. Vointia olisi voinut parantaa enemmän rauhallinen palautuminen. Nythän vasta on kulunut se kuuluisa vuosi, minkä sytostaattihoidoista palautuminen kuulemma vie.

Joka tapauksessa en voi sanoa täysin sydämestä, että olo olisi täysin terve. Minulla ei ole mitään epäluuloja itse syövästä parantumisen suhteen. Eikä myöskään mitään epäilyjä tai pelkoja syövän uusiutumisen suhteen. Mielestäni minulla ei ole mitään sellaisia oireita, että olisi edes syytä pelätä pahinta. Mutta kaikenlaista pientähän tässä kyllä muuten edelleen on.

Selkein olo haittaava oire on edelleen vaihdevuosioireet. Ja ne alkavat edelleen sillä pienellä pahoinvoinnin tunteella. Tiedänpä ainakin milloin kuumotuskohtaus on tulossa. Ehkä pienen pientä laantumista on ollut, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että se muuttaisi kokonaisuutta. Aloin olla jo todella väsynyt siihen yöheräilyyn, joten vaihdoin Tamofenin ottamisen aamuun. Ajattelin sen rauhoittavan hieman öitä. Voi olla, että rauhoittikin. Olen toisinaan nukkunut aavistuksen paremmin. Toisaalta, tämä edistysaskel on sen verran laimea, että voi olla ihan vain normaalia ajan kulumista ja siten oireiden vähentymistä. Herään siis edelleen 1-3 kertaa yössä. Ja kyllä,  olen väsynyt. Väsymys kyllä tekee sitten puolestaan välillä kaikesta tekemisestä, erityisesti urheilusta, hieman takkuista.

Nivelkipuja on myös edelleen. Sellainen pikku muutos, että saattaa olla pari päivää väliä ilman mitään tuntemuksia. Ja sitten taas palataan normaaliin. Ja edelleen rasitus tuo lisää kipuja. Eli tämä liikunnan hyvää tekevä vaikutus on kyllä jokseenkin kaksipiippuinen juttu.

Olen ollut todella pettynyt, etten ole pystynyt urheilemaan ja siten nostamaan oloani paremmaksi. Tai oikeastaan, minähän olen kyllä kuntoillut jonkin verran. Se vain ei ole johtanut suoraan nousevaan kuntoon ja olotilaan. Ja kun noita sivuoireita on edelleen, niin todennäköisesti niitä on myös jatkossa. Joten omaa asennettahan tässä sitten vain pitää rukata. En voi jatkaa vielä seuraavaa neljää vuotta ihmetellen ja hyvää oloa odotellen. Pitänee alkaa elämään näiden kanssa samoin kuin kilpirauhasen;nyt ollaan kunnossa ja mennään eteenpäin siten kuin menee.

En millään haluaisi hyväksyä, että tämä hieman sairaan oloinen olotiula olisi minulle vielä neljä seuraava vuotta se normaali. Mutta myönnän etten voi myöskään seuraavaa nejää vuotta elää joka päivä odottaen sitä hyvää oloa. Asennettahan tässä siis on muutettava ja sillä mennään, mitä on annettu.