Yksi huoli vähemmän

Nyt on sitten käyty kilpparin kontrollissa.

Itse mainostin uskovani, että kilpirauhasen hoidossa olisi löydetty tasapaino. Perustin tämän ajatukseni siihen, että väsymyksestä huolimatta urheilu ei tuntunut lihaksissa samanlaiselta täydeltä voimattomuudelta kuin aiemmin. On sanottu, että esimerkiksi maratonin juoksemista ei estä tai haittaa hermostuksissa valvottu edellinen yö. Treenattu kroppa kyllä liikkuu. Ei todellakaan tarvitse mennä kokeilemaan sitä maratonia todistaakseen, että pienestä väsymyksestä huolimatta liikunta ajaa kropan toimintakykyiseksi. Ja tämän tunteen olin saanut takaisin. Oma pieni kärvistely urheilun sujumattomuudesta on kohdistunut siis vain siihen yleisesti huonoon yleiskuntoon. Ja elämiseen näiden epämääräisten tuntemusten kanssa. Huomautan jo tässä vaiheessa, että teidän hyvin olevani kyllä jonkinlaisessa kunnossa jos kerran pystyn parikin kertaa viikossa juoksemaan viiden kilometrin lenkin. Ja vähän jumppaa päälle.

Kävin siis ennen kilpirauhasen kontrollia niissä laboratoriotesteissä. Olin varma, että testit osoittaisivat arvojen olevan “kohdallaan”. Eli minulla TSH pyörisi siinä vähän päälle ykkösen. Tulokset tulevat hyvin nopeasti ja jo iltapäivällä pääsin tarkastelemaan tulosta. Koska, kukas sitä nyt luottaisi omaan fiilikseen. Siis pakko saada mustaa valkoisella ja sitten voi julistaa tienneensä asian jo muutenkin oman olon perusteella.

Mitä sitten tapahtuukaan, kun labratestit näytivät TSH:n olevan aivan jotain muuta kuin se oletettu oma hyvä taso? Näin nimittäin kävi. Ja oma olo oli tyrmistynyt. Ja pettynyt. Miten tämä voi muka olla mahdollista? Ja seurauksena aloin välittömästi epäilä omaa oloani ja miettiä väsymystä uudelta kannalta. Nyt se varmaan sitten olikin seurausta kilpparin vajaatoiminnasta eikä niistä toistuvista yöheräilyistä. Keräsin jo uudestaan juttua ja oireita ja ajatuksia lääkärin vastaanotolle. Koska kyllähän tähän nyt taas pitäisi reagoida japohtia lääkityksen tasoa. Omat aiemmin niin vhavat fiilikset joutuivat välittömästi romukoppaan.

Olen tainut joskus aiemmin kehua kilpirauhastani hoitavaa lääkäriä. Tämä kontrollikäynti osoitti, että ihan turhaan en ole kehuja jaellut. Lyhyesti totean ensiksi, että lääkärin lopputulema oli minun olevan terve kilpirauhasen vajaatoiminnan osalta. Tämä ei siis teitenkään tarkoita, ettikö minulla vajaatoimintaa olisi, vaan että tällä lääkitystasolla hormonitasapaino on kuten kaikilla niillä, joiden kilpirauhanen toimii normaalisti.

Lääkäri aloitti normaaliin tapaan kyselemällä voinita. Ja minä rehellisesti puhumaan väsymyksestä. “Mutta onko olo muuten sama kuin viimeksi?”. No onhan se. Ja itse asiassa se väsymyskään ei ole niin paha. Ja tuli puheeksi taas se urheilukin. Lääkärin tulkinta oli selkeä. Kaikki nykyiset oireet ovat enää seurausta Tamofen-lääkityksestä ja yöheräilyistä. Tästä eteenpäin mitä tahansa teenkin, en saa enää ajatella kilpirauhasen olevan esteenä tai edes vaikuttavan asiaan. Ja se siitä sitten. Lääkityksen taso on siis löytynyt. Ja tästä eteenpäin pitää keskittyä vain, tai taas uudestaan, siihen toimintakyvyn parantamiseen.

Ja loppuaika vastaanotolla puhuttiinkiin sitten urheilusta. Syömisestä ei ollut hirveästi puhumista. Todettiin vain, että hitaasti kannattaa edetä. Mutta se liikunta. Siitä tuli kyllä hieman sanomista. Melkein kummaltakin. Itse olin sitä mieltä, että toimintakyky ei ole parantunut juuri nimeksikään. Tuntuu todella haastavalta saada kuntoa ja suoritusta edistymään. Lääkäri oli sitä mieltä, että liika on liika. Ensinnäkin, jos kerran pystyn juoksemaan vitosen, niin tämänhetken suorituskyvyssä ei ole mitään vikaa. Ja se suorituskyky nousee todella hitaasti. Siis todella hitaasti. Johtuen siitä, että se hormonitoiminta on nyt sitten enemmän siellä vanhan naisen puolella ja lihakset eivät vain enää ota vastaan asioita kuten ennen. Joten aika tiukka ohje tuli kuntoiluun. Juoksulenkkiä ei pidä pidentää eikä missään tapauksessa yrittää koventaa vauhtia. Eikä lenkkien määrääkään todellakaan pidä nostaa. Itse asiassa kaksi kertaa viikossa riittää. Sen sijaan pitäisi keskittyä kävelemään pitkiä lenkkejä noin 120 sykkeellä. Jumpat ja mahdollisesti jooga tai vastaavat saivat myös kannatusta.

Tässä nyt sitten olen muutaman päivän ajan sulatellut tietoa tuosta kiliprauhasen tasapainosta. On sanottu, että postitiivinen ajattelu parantaa tai ainakin edeistää paranemista. On myös sanottu, että jos oikeasti olisi näin, niin kukaan ei olisi sairas. No, kärjistää voi aina mihin suuntaan vaan. Mutta kyllä se ajattelu jollain tasolla vaikuttaa. Ehkä minun tapauksessani asiaa helpotti se, että olin jo itsekin alkanut olla sitä mieltä, että hoitotasapaino on löytynyt.  Ja silti jouduin kyllä ihan aktiivisesti päättämään etten enää epäile kilpirauhasta mistään oireesta.

Jotenka pieni taktiikan tarkastelu on siis paikallaan. Tuli jo aiemminkin mieleen, että tarvitsen juoksuen kehittämiseen sitä parempaa lihaskuntoa.  Nyt sitten vain tuumasta toimeen. En enää ota paineita siitä, että saanko juostua sen kolme lenkkiä viikossa tehokkaasti. Juoksentelen sen kaksi ja jos joskus tulee juostua kolmas, niin ihan ok. Ja olenhan tässä sen Koiran kanssa kävelyjä tehnytkin, mutta täytyypä hieman viilata aikatauluja siten, että saa kävelyistä niitä pitkiä lenkkejä.  

Ainakin Koira kiittää.