Hieman vierähti enemmän päiviä kuin olin suunnitellut tämän
kirjoituksen aikaansaamisessa. Ja kyse ei kyllä nyt ollut kiireestä. Vaan ihan
tästä tavallisesta syöpähoitojen-sivuoireiden-kärsimisestä. Näin se vaan taas pääsi yllättämään. Tämä
elämä syöpähoidosta toipumisessa. Olen nyt viikon ajan tasaisesti potenut
lievää huonoa oloa. Siis sellaista, minkä saa kun on kieputtu Linnanmäen
laitteissa ihan omiksi tarpeiksi. Tätä huonoa oloa on sitten maustettu
epämääräisillä ja hyvinkin yllättäen tulevilla huimauskohtauksilla. Niitä on
nyt tullu tasaisesti joka päivä. Mutta täysin ennalta-arvaamattomaan aikaan ja
tilanteeseen. Onneksi ei vielä kertaakaan auton ratissa…Joskus joutuu
hengittelemään hieman pidempään, että saa olon tasaantumaan.
Onhan näitä satunnaisia pahoinvointeja toki ollut, mutta
että viikon yhteen menoon. Se pisti sitten soittamaan Syöpäklinikan
oirepuhelimeen. Ja keskusteluun hoitajan kanssa. No, eihän tässä nyt mitään
hätää ole. Tamofen lääkitys aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta sivuoireina.
Jep, tänne vaan kaikki mahdolliset sivuoireet. Voi kestää pitkäänkin. Viikko ei
kuulemma ole vielä mitään. Ensiapuna pitää nyt taas seurata verenpainetta.
Tamofen voi alentaa, mikä puolestaan johtaa huimaukseen. Lisäksi lisääntynyt
hikoilu aiheuttaa suolojen vajauksen kropassa. Mikä voi johtaa huimaukseen.
Hikoilu myös vaikuttaa nestetasapainoon. Mikä voi johtaa huimaukseen. Eli siis
ihan perussettiä. Ollut ihan selvää ja kirkasta kun juoksee maratonia. Olisi
voinut luulla, että osaisi soveltaa muuhunkin. Mitäs tässä nyt sitten muuta
kuin verenpainetta seuraamaan, lisää vettä ja suoloja kroppaan. Jospa auttaisi.
Jos ei kuukauden kuluessa ole helpottanut, niin voidaan miettiä mitä tehdään.
Joku kaunis päivä tämäkin olotila on vain kaukainen muisto. Sitä odotellessa.
Mutta nyt on sitten jonkinlainen rajapyykki saavutettu
normaaliin elämään siirtymisessä. Vaikkakin viime viikon perusteella siltä ei
juurikaan tunnu. Takana on ihan ensimmäinen kontrolli itse hoitojen jälkeen. Varmaan
pitää ensiksi oikaista joitain aiempia kirjoittelujani. Nyt ei siis ollut
mikään lääkäritapaaminen. Vaan syöpähoitajan. Lääkäriä nähdään seuraavan kerran
vasta silloin kolmannen vuoden kontrollissa. Sitten joskus tulevaisuudessa.
Mutta kun on tullut huomattua, että ne hoitajathan on varsin päteviä ja
vastaavat pääsääntöisesti lääkäreitä selkeämmin ja täsmällisemmin, niin eihän
tässä mitään hätää ollut. Ja eipä tarvinnut yrittää ylläpitää keskustelua sen
erikoistuvan nuoren lääkärin kanssa. Joten päättelin jääneeni voiton puolelle
tässä tapaamisessa.
Varsinkin, kun ei se hoitajan ammattitaito pettänyt
taaskaan. Mistä näitä tyyppejä oikein tulee? Jotenkin hoitajiksi, ainakin
tuolla syöpäpuolella, on valikoitunut hyvin ammattitaidoltaan varmoja
yksilöitä. Ilo jutella heidän kanssaan. Minullahan oli kontrollia varten
mietittynä muutamia kysymyksiä. Mielessä vilahti sekunnin murto-osan ajan
ajatus, että jätän kyselemättä, kun ei
ollut se lääkäri siellä pöydän toisella puolella. Onneksi itsellä järki voitti
ja pistin kaikki pohdintani pöytään. Sitä vartenhan nuo kontrollit ovat. Siis
sen lisäksi, että tehdään se tekninen tutkimus.
Niin, tulokset sieltä teknisestä tutkimuksesta olivat melko
yksiselitteiset. Ei mitään. Kaikki aivan normaalia ja puhdasta. Leikattu
rintakin alkaa pehmetä ja siten lähentyä vähitellen normaalia olotilaa. Iho
edelleen tummempi, mutta toki sekin vaalentunut jo hieman siitä sädehoidon
loppumisesta. Verikokeissa ei mitään erityistä. Paitsi maksa-arvo hieman
kohllaan. Mutta minulla on sitä kohonnutta arvoa ollut ennenkin juuri hoitojen
aikana, joten tulkinta oli nyt, että Tamofen eli se hormonilääkitys nostaa. Ja
kun oli sen verran marginaalisesti yli viitearvon, niin siihen ei tarvinnut
reagoida mitenkään. Sopii minulle.
Muuten keskustelu käytiin aika lailla nykyisten oireiden ja
jaksamisen ympärillä. Ja siihen ne minun ihmettelytkin lähinnä liittyivät. Siis
siihen lopulliseen toipumiseen ja siihen, kun tuntuu, ettätoimintakyky ja
jaksaminen ei millään palaudu. Sain aika lailla ymmärrystä. Minulla oli
kuitnekin takana melkoiset sivuoireet itse sytostaattihoidoista. Muistutuksena
tuli taas se vuoden toipumisaika. Jota kuulemma pitää lisätä minun niillä
kolmella sairaalassa hoidetulla infektiolla. Ne kuulemma ovat jokainen vieneet
minun kuntoani vielä alemmas. No jopas jotakin. Sekin vielä. Varsin loogista,
vaikka en sitä itse ollutkaan tullut ajatelleeksi.
Oireista nämä lievät ja satunnaiset kipuilut ovat osittain
sytostaattihoidon jäänteitä. Lähinnä ne pistelyt tai lievät puutumiset, mitä on
sormissa ja varpaissa. Muut nivelkivut ovat kuulemma Tamofenin aiheuttamia.
Erityisesti ottaa pieniin niveliin. Juuri niissähän minulla niitä kipuiluja on
ollut. Ja Tamofenin vuoksi joka aamu alkaa mummomaisella könkkäämisellä ennen
kuin liikkuminen alkaa sujua. Ohimennen käsiteltiin satunnaisia huonoja oloja
ja huimauksia. Eipä ollut vielä kontrollin aikaan kestänyt viikkoa. Olisi
voinut hoitaa sen keskustelun samalla.
Mutta sitten tulin ehkä hieman ohimennen maininneeksi oman
urheilun ja mitä teen. Hoitajan ymmärrys hitaaseen toipumiseen loppui sitten
siihen. Ei hän kyllä sittenkään mitenkään negatiivinen ollut. Tulin nimittäin
maininneeksi, että olin aamulla juossut koiran kanssa hieman päälle kolmen
kilometrin lenkin. Jota siis juoksentelen pääsääntöisesti. Satunnaisesti
vitosta ja pari seiskaa. Muistin kyllä minita tauot, ettei tule käsitystä ihan
täydellisestä juoksulenkistä. Tämä aiheutti hoitajassa naurukohtauksen. Ja
sitten hieman tuumailevan kommentin. “Taidan nyt sitten kuitenkin voida ihan
hyvin”.
No joo. Pienenä selvennyksenä tuli, että sytostaattihoito
vie olon huonommksi vielä pidemmän aikaa kuin sen reilut kolme viikkoa. Jos
näin arvioi, niin minun kroppani ei ole toipunut hoidoista (mukaan lukien ne
infektiot) vielä edes puolta vuotta. Ja jos tässä vaiheessa pystyy edes
juoksemaan vähän, on todella hyvässä kunnossa. Kiva kuulla, vaikka se ei siltä
tunnukaan. Toki hoitajakin myönsi, varmaan minun tyrmistyneen ilmeeni nähtyään,
että jokaisella on aina se oma
vertailukohtansa. Mutta muistutti perään, ilmeestä huolimatta, että minun on
turha haikailla vielä tässä vaiheessa lähellekään ennen hoitojen kaltaista
suorityskykyä. Loppukeskustelu taisi mennä jotenkin sitä rataa, että hoitaja
muistutteli maltista. Ihan kuin olisin kuullut tuon aikaisemminkin.
Viimeinen kysymykseni koski ihan teknistä yksityiskohtaa.
Kuinka vakavaa on jos unohtaa ottaa lääkkeen? No ei ole. Niin olin
ajatellutkin. Kilpparilääkitys on myös tällaista hormonilääkitystä ja nehän
ovat yleensä käsittääkseni pitkävaikutteisia. Yhden tabletin unohtaminen ei vaikuta
suuntaan tai toiseen. Tamofen voi olla kuulemma hyllyllä vaikka viikonkin,
kunhan ei tule tavaksi. Joskus esimerkiksi isojen leikkausten yhteydessä
saatetaan lopettaa kuukaudeksiki ilman haittaa. Hyvä tietää. Jos vaikka sattuu
unohtumaan kotiin jonkin reissun ajaksi.
Nyt sitten opettelen sen sopivan urheilumäärän annostuksen
sijasta malttia. Tosin viime viikolla ei juuri ole tarvinnut juoksennella tuon
olotilan vuoksi. Aloitin kyllä parit jumpat. Kuulostaa rankalta, mutta ei ole.
Sellaista pilatestyylistä hengittelyä ja venyttelyä. Teki hyvää. Niin, aloitin
kyllä myös ihan uuden harrastuksen. Se kyllä tuntui hieman liian raskaalta.
Mutta katson nyt tämän alkeiskurssin, olisiko siitä minulle uusi juttu.
Nimittäin miekkailusta.
Oliko siitä maltista jotain puhetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti