Nyt on takana todella huono viikko. Perheen muut jäsenet
ovat kukin vuorollaan sairastaneet flunssan ja lopulta tuli sitten oma vuoro.
Olisin pärjännyt mielestäni hyvin ilmankin. Joten lyhyt tilannpäivitys: urheilut
= 0, jumppaaminen = 0, kävelyt = 0. Muut pakolliset kuviot olen selvitellyt
jotenkuten. Eipä tässä sitten muuta.
Kun ei oikein pysty muuhun,
niin aika on mennyt kontrollivastaanottoa odotellessa. En kyllä
oikeastaan odota siltä tapaamiselta mitään mullistavaa tietoa. Kun ne
tutkimukset oli jo eikä se lääkäri nyt ihan tuppisuuna niitä tehnyt. Ensin siis
oli mammografia, sitten ultra ja lopuksi verikokeet. Verikokeiden tulokset
luonnollisesti tulevat myöhemmin. Mutta mammografiasta ja ultrasta lääkäri
totesi jo paikan päällä, että siistiltä näyttää. Otan vapauden tulkita
siisti-sanan käytön tarkoittavan, että tilanne on hyvä eikä mitään ylimääräistä
ole. Mutta onhan se tietysti kiva saada virallinen vahvistus asiaan. Kaikkein
eniten toivon, että vastaanotto olisi “oikealle” lääkärille eikä
erikoistuvalle. Siitä ei jäänyt kyllä mitenkään erityisen vakuuttava fiilis.
Katsotaan miten käy.
Jonkin verran olen laittanut itselleni muistiin kysyttäviä
kysymyksiä. Ei lienee yllätys, että ne pääsääntöisesti koskevat kuntoilua ja
voimien palautusta ja ylipäätään palautumista sytostaattihoidoista. Pitää
hieman haarukoida sitä, että mikä kipu ja kolotus on normaalia ja mikä
sellaista, mihin pitää reagoida. Vaikka oireet onkin vähentyneet huomattavasti,
niin onhan tässä aina välillä kaikenlaista epämääräistä. Yritän sulkeä silmäni
ja tajuntani siltä tosiasialta, että ikääkin on taas jonkin verran enemmän. Ja
tunnetusti vuosien lisääntyminen ei vähennä kaikenlaisten epämääräisten
kolotusten ilmaantumista.
Muuten elämä taitaa mennä niin kuin sen pitääkin mennä
hoidosta toivuttaessa. Leikattu rinta vihdoinkin vähemmän kipeä, pystyy jo
paremmin venyttämään. Pieni poikkeus mammografia ja sen tuoma jälkikipu!!! Ei
tuntunut todellakaan hyvältä. Aika vaikeaa oli, kun ei kunnolla pystynyt edes
hengittämään ilman repivää kipua leikatussa rinnassa siinä koneessa rinta
täysin lätyksi puristettuna seistessä. Siinä ei kyllä ne hoitajan ystävälliset
ja myöntätuntoiset kehoitukset olla mahdollisimman rentona juurikaan auttaneet.
Ja ihan rehellisesti sanottuna eivät myöskään johtaneet rentoutumiseen.
Hiukset ehkä hivenen kasvaneet. Ei ne kyllä vieläkään
mitenkään silmille tule. Henkisesti tämä on minulle vaikeampaa, kuin ilman
hiuksia oleminen. Kun ei ollut hiuksia, oli se ihan selkeästi hoidoista.
Silloin oli kipeä ja hiuksettomuus kuului asiaan. Eikä ollut kummoinen juttu. Nyt
kun se on ohi, pitäisi saada ne “omat” hiukset takaisin. Tämä on vähän
sellainen turha välivaihe. Minun hiukseni eivät myöskään vieläkään ole
osoittaneet minkäänlaista taipumista kihartumiseen. Mielenkiintoista.
Kulmakarvat eivät näköjään enää tule takaisin. Nehän hiipui
jo sen kilpirauhasen vuoksi ja sitten sytostaattihoidot vain viimeisteli
homman. Nyt on muutama haiven, mutta ei niitä kyllä kulmakarvoiksi voi sanoa. Muuten
kuin säälistä. Joten tästä eteenpäin mukana kuljetettavin vakiovarusteisiin
kuluu kulmakynä. Olen tykästynyt Lumenen kyniin. Ja homma alkaa mennä jo vähä
liiankin rutiinilla. Tämä tarkoittaa sitä, että välillä tulee piirrettyä
jokseenkin rennolla kädellä. Tuloksia voi sitten kauhistella, kun ohimennen
sattuu katsomaan peiliin. Muistutus itselle: tarkista aina peilistä ennen kuin
astut ovesta kodin ulkopuolelle muiden ihmisten ilmoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti