Hieman on ollut taukoa kirjoittelussa. Ei niinkään johtuen
siitä, ettei olisi ollut asiaa. On kyllä. Mutta kun se asia, tai mitä siitä
sanoisi, on vaihtunut lähes päivittäin päinvastaiseksi. Joten on ollut hieman
haastetta saada järkevää juonta paperille. Ja kyllä. Puhun nyt edelleen tästä
kuntoilun sujumisesta. On kyllä vaikeata. Vaikka tässä on jonkin aikaa
eletty ainakin jossain määrin
säännöllisen kuntoilun aikakautta. Ja muutama ajatushan tästä kaikesta on
nyt on putkahtanut mieleen.
Aloitetaan kuitenkin niistä hyvistä päivistä ja asioista.
Joten ensinnäkin; kaikesta tuskasta huolimatta harjoittelun harjoittelu on
tuottaa tulosta! Huomaan, että jaksan nykyään hieman enemmän kuntoilua kuin
ennen. Ja tämä on siis saatu aikaan maltillisemmalla, mutta säännöllisemmällä
kuntoilulla. Onnittelen itseäni, olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon
liikunnassa. Pakko sanoa “jonkinlaisen”, sillä on minulla taskussa aika monta
esimerkkiä siitä, että se tasapaino on vielä kyllä kovin hauras. Joten se
totaalinen romahdus on vain seuraavan lenkin päässä. Ja tiedän vielä paremmin,
että tämähän on kyllä saatu aikaan dopingilla. Ilman sitä astmapiippua tuskin
hurrailisin
Toiseksi: Niin, se doping todellakin auttaa. Jopa niin
paljon, että alan kohta sympatiseeraamaan urheilijoita, jotka yrittävät
oikotietä onneen aineiden avulla. Sitä paitsi, pahimman heinäkauden nyt jo
menytä hieman ohi, en ole taas edes tarvinnut sitä piippua. Ei se ihan
virallista dopingia taida olla, kun tulee ihan oikeaan tarpeeseen. Mutta aineella
todella oli iso merkitys sihhen, ettäpahimpaan, tai parhaimpaan, kesäaikaan
pystyi ylipäätään urheilemaan.
Kolmanneksi; tauoilla on merkitystä. Koiran kanssa
juokseminen on todellakin kaikesta vetämisestä ja spurttailusta huolimatta
kevyempää kuin itsekseen meneminen. Niillä heinän merkkaus –tauoilla on merkitystä.
Huomasin, kun lähdin juoksemaan lenkkiä ilman koiraa. Ja myös siis ilman niitä
taukoja. Tuli noutaja nopeammin. Oli pakko pitää ihan omaa taukoa. Ei ollut
ollenkaan niin järkevän tuntuista, kun ei ollut se Koira narun päässä puskassa.
Neljänneksi; se kilpirauhaskontrollia varten tekemäni
liikuntatesti rauhoitti jonkin verran mieltä. Minulle jäi siitä varmuus, että
kroppa toimii. Kunhan vaan saan järkevällä tavalla hilattua sitä
suoritusvarmuutta ja kuntoa ylös. Jotenkin myös lääkärin kommentit
maltillisuudeta ja keskittymisestä siihen suorituskyvyn parantamiseen rauhoitti
mieltä.
Neljänneksi; innostun edelleen likaa ja seuraukset eivät
yleensä ole erityisen imartelevia. Ei olotilalle eikä omalle logiikalle. Kun
kerran kunto on ollut pienessä nousujohteessa ja muutenkin on ollut kivaa, niin
olen sitten urheillut lähes joka päivä. Tai siis olenkin. Jos en ole juossut,
olen kävellyt ja tehnyt jumppaa. Nyt uskoin kropan oireita ja päätin pitää
muutaman päivän tauon liikunnasta.
Alunperin tarkoitus oli päivittää vain sitä, miten se kunto
nousee maltillisella urheilulla. Mutta kyllä tuo minun innostukseni
päivittäiseen liikkumiseen on johtanut siihen, että olo on ollut joka toinen
päivä hyvä ja joka toinen päivä todella huono. Lisäksi yöunet ovat mennyttä.
Herään aamuyöstä, valvon, nukahdan lähellä aamua ja nukun sikeästi pitkään. Ei
hyvä. Olin jonkin aikaa sitten sitä
mieltä, että alan aavistella jonkinlaista helpotusta näistä
kuumotuskohtauksista. No, en kyllä aavistele enää. Melkeinpä päinvastoin. Oma
termostaatti ei toimi ollenkaan joten pääsääntöisesti palelen
kuumotuskohtausten välillä. Nyt kun tätä epämääräistä ja vaihtelevaa oloa on
kestänyt riittävän kauan, aion kokeilla ihan tavallista ja vanhanaikaista
lepoa. Jossain määrinhän tämä kyllä lyö korville tuota alun omakehua tasapainon
löytymisessä. Myönnän. Mutta olen silti sitä mieltä, että jos olisin pitäytynyt
kohtuudessa rasituksen määrän suhteen, olo olisi nousujohteinen eikä tällainen
vaihtelevan tuskainen.
Joka tapauksessa tämänhetkinen tilanne liikunnan osalta
käsittää:
-
aamulenkki, 3,5 km, kerran viikossa. Hyödynnän
tilaisuuden, kun se Koira pitää kuitenkin viedä ulos. Ja kesällä se nyt vain on
niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse pukea niin paljoa sitä vaatetta päälle.
Eli lenkkikamat niskaan, koira hihnaan ja kevyt aamuhölköttely. Aluksi tuntuu
aina ihan kauhealta tökkimiseltä. Ei suju. Mutta kyllä se siitä aina lähtee.
Olen antanut itselleni luvan juosta niin hitaasti kuin tarve vaatii. Ja sehän
vaatii.
-
Aamuhölköttelyjen lisäksi ohjelmaan on saatu
ainakin yksi muu kevyt lenkki. En ota tästä paineita. Jos ei siltä tunnu, en
juokse, vaan olen sitten kävellyt.
-
aamujumppa. Tosin aamujumppa aamujumppana ei
toteudu 100%:sesti. Muutamana “aamuna” olen jostain syystä saanut itseni jumppaamaan
vasta joskus iltapäivällä. Ja jos olen edellisenä päivänä hölkötellyt ja/tai
jumpannut, niin pidän suosiolla lepopäivän, mikäli kroppa ilmoittaa sellaista
vaativansa. Siis nyt tästä eteenpäin. Pääasia, että on jonkinlaista
säännönmukaisuutta. Tätä hoen itselleni. Taas uudestaan ja uudestaan.
-
Kävelyjä Koiran kanssa. Jos olen tietoisesti
lähtenyt kävelylenkille, niin se on sitten pidempi. Kävelyn jälkeen pieni
jumppa.
Jonkin aikaa sitten uhosin tekeväni joka päivä jotain, mutta
kantapään kautta todettu, että se ei vain toimi niin. Oletan, että palaamalla
maltillisuuteen ja rasituksen ja levon oikeaan suhteeseen, olo paranee. Jotta
voin sitten taas revitellä…
Muuten kaikki taitaa olle kuten oletettavasti pitääkin
tällaisessa toipumisessa. Varpaissa ja sormissa on pari kertaa ollut sellaista
pientä kipuilua. Tulee aivan mieleen syksy ja pahimmat hoito-oireet. Mutta nyt
vain siis satunnaisesti ja nopeasti ohimenevinä. Kroppa siis väsyy rasituksesta
joskus todella helposti ja joskus kestää paremmin. Monesti kyllä käy niin, että
rasituksen tulessa riittäväksi se romahdus tulee aivan yhtäkkiä. Meinasin
kirjoittaa, että yllättäen, mutta eihän se mikään yllätys kuitenkaan ole, kun
on ihan itse rasittamalla hankittu. Tuo romahdus on sitä, että vähän kolottaa
joka puolelle, väsyttää ja muutenkin varsin epämääräinen olo. Lopuksi kuitenkin
se kaikkein oleellisin; hiukset kasvaneet aivan aavistuksen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti